Tämän viikonlopun perusteella voin sanoa, että kyseessä on paras autopeli, jota olen koskaan pelannut. Graffa ei ehkä pärjää PS3:n GT HD:lle, mutta juuri muuta negatiivista sanottavaa en pelistä keksi. Uratilan eteneminen on tehty alussa tarpeeksi helpoksi, haasteen kasvaessa tasaisen tappavaa tahtia. Säätäjille on tarjolla varsinainen herkkutiski, sillä autoihin voi ostaa jos jonkinmoista viritysosaa. Sen jälkeen autoja voi vielä tuunata kuhunkin rataan sopivaksi sydämensä kyllyydestä.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin pelin uskomaton ajotuntuma. Peliohjaimen pitkäliikkeiset liipaisimet toimivat erinomaisen tarkasti kaasuna ja jarruna. Vasen tatti on ehkä hieman liian jäykkä ja lyhytliikkeinen ollakseen 100% ratin korvike; ensimmäiset Professional-sarjan kisat ovat jo niin kiperiä, että ohjaukselta kaipaisi jo suurempaa tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Aluksi vaikeinta on opetella jarrun käyttö. Vasen etusormi tuppaa nimittäin koukistumaan aivan liian hanakasti, jolloin jarrut lukkiutuvat, arvattavin seurauksin. Kaasun ja jarrun hellävaraisen käytön opetteluun kannattaa varata pari tuntia.

Jahka ohjaus on selkäytimessä, alkaa huomata kunkin auton käyttäytyvän eri tavoin. Autojen rajojen selvittämiseen menee tovi jos toinenkin, mutta panostus palkitaan upealla fiiliksellä kilpurin taipuessa mutkasta toiseen juuri sillä tavalla, kuin kuski haluaa. Ajoin aiemmin tänään yhden hermoja raastavimman kisani koskaan: olin lähtenyt vuoden 1990 Mazda RX-7:llä kisaan, jossa muilla oli uudemmat ja nopeammat autot. Mazdalla pystyi kuitenkin ajamaan pitkät loivat mutkat kovempaa, mikäli tiesi mitä teki. Radassa oli kolme moista mutkaa, ja kisan voittamiseksi ne piti ajaa täysillä, renkaiden pidon rajamailla, ilman ainuttakaan ajovirhettä. Yhdeksän kierroksen mittaisen kisan jälkeen olin hiestä litimärkä – ja kisan voittaja.

Forza 2:n tekoäly ansaitsee kehut. Eräässä kisassa ampaisin lähdöstä kärkeen, mutta menetin ykköspaikan pari mutkaa myöhemmin minulle ennestään tuntemattoman radan takia. Otin johtopaikan takaisin pari kurvia myöhemmin jättämällä jarrutuksen myöhemmäksi ja suikkaamalla röyhkeästi sisäkurvissa ohi, toiseen autoon hieman nojaten. Seuraavat neljä kierrosta AI-kuski jahtasi minua armottomasti, muttei päässyt kertaakaan iskuetäisyydelle. Viimeisellä kierroksella tekoäly teki jotain ällistyttävää. Replayta tutkimalla selvisi, että AI-kuski oli selvästi analysoinut ajolinjojani ja tullut siihen tulokseen, että ottamalla yhdessä mutkassa hieman erilaisen linjan, se pystyisi seuraavassa mutkassa ohittamaan minut sisäkautta. Ja niin se pentele myös teki. Yllätys oli aikamoinen, kun edelliset neljä kierrosta prikulleen samalla tavalla ajanut AI yrittikin yhtäkkiä riskaabelia ratkaisua. Kisaa se ei silti voittanut; otin viimeiseen mutkaan paremman linjan ja pääsin kurvista ulos maalisuoralle suuremmalla nopeudella.

Ja nyt taidan ottaa kisan pari ennen nukkumaan menoa.

Yritän kuumeisesti laittaa kuvagalleriaan otoksia, mutta hotellin internet on aivan käsittämättömän hidas. Kolmen megatavun kokoisen liitetiedoston lataamiseen meni 40 minuuttia! Eikä siinä tietenkään kaikki: hotelli rokottaa internet-yhteydestä 30 euroa/vuorokausi. Aargh!

Galleriaan on lisätty motti kuvia; joukossa mm. pari otosta Sonyn kiinnostavasta mustakankaasta. Lisää kuvia parin päivän sisään.

Koko päivitysrumbaan meni arviolta 20 minuuttia (netilläni oli muutakin käyttöä samaan aikaan, mikä hidasti päivityksen lataamista), jonka jälkeen PS3:ssa oli käyttisversio 1.60. Se tuo mukanaan mm. Folding@homen, joka valjastaa vapaana pörräävän PS3:n tehon Stanfordin yliopiston käyttöön, vakavien sairauksien parannuskeinojen etsintään. Yliopiston mukaan he voivat tuplata nykyisen laskentatehonsa, mikäli verkkoon liittyy 100 000 PS3:a. Folding@home on hieno juttu, mutta PS3 hörppää tyhjäkäynnilläkin n. 300 wattia virtaskaa, joten Stanfordin auttaminen tulee näkymään sähkölaskussa. Kaipa tuota tulee silti kokeiltua, jos ei muuten, niin kivannäköisten molekyyligrafiikkojen takia.

Folding@homen clientti on hieman muuttunut. Nyt näytetäänkin varsin komea näkymä maapallosta, jota voi zoomailla ja pyöritellä PS3:n peliohjaimella. Keltaiset täplät näyttävät, mistä löytyy Folding@homen käyttöön valjastettuja PS3:sia. Suomen ainoa täplä taidan tällä hetkellä olla minä :)

Käyttisversio 1.60 toi muassaan myös PlayStation Storesta ladattavien tiedostojen taustalatauksen. Aiemmin käyttäjän piti kärsivällisesti odotella latausruudussa pitkä tovi; ruudusta poistuminen lopetti lataamisen. Nyt demoja sun muita voi rauhassa tiputella latausjonoon ja poistua sitten koko Storesta. Network-valikon alla on uusi Download Management -valinta, joka näyttää kunkin latauksen tilanteen. Jonosta voi peruuttaa latauksia halutessaan, mutta latausjärjestystä ei voi näemmä vielä muuttaa.

PS3:n euroversiosta puuttuu pari piiriä, jotka takasivat yhteensopivuuden PS2-pelien kanssa PS3:n jenkki- ja japskiversioissa. PS2-yhteensopivuus piti alunperin tehdä softalla (eli ilman noita paria piiriä), mutta aikataulujen takia softaemulaatio tuli vasta euroversioon. Tämä on aiheuttanut hirvittävästi itkua ja porua eurokuluttajien keskuudessa (Did you want cheese with that whine?), mitä ei auttanut sekään, että joku sakusaitti oli mennyt testaamaan PS2-pelien toimivuutta vanhalla käyttiksellä, jonka softaemulaatio oli vielä aivan keskeneräinen. Käyttisversio 1.60 lupailee toimivuutta yli tuhannelle PS2-pelille.

Ei, en ole kokeillut PS2-pelien toimivuutta omassa PS3:ssani. Ai miksikö? Koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta. En hankkinut PS3:a pelatakseni sillä PS2:n pelejä! Jos jostain kumman syystä PS2-pelit alkavat houkutella, pelaan niitä pöydän kulmalla kököttävällä PS2:lla ja sillä selvä.

Lopuksi vielä tyystin otsikkoon liittymätön tieto: uuden Bond-leffan, Casino Royalen, suomalainen Blu-ray-julkaisu sisältää elokuvan leikkaamattoman version, joka on 22 sekuntia pidempi kuin jenkkiläisellä Blu-ray-julkaisulla. Kannattaa siis suosia “kotimaista”.

Foorumeita lukiessa saa helposti sellaisen käsityksen, että HDMI 1.3 on yksinkertaisesti täysin pakollinen ominaisuus. Totuus on kuitenkin jotain vallan muuta, sillä HDMI 1.3 on suurimmalle osalle täysin hyödytön uusi standardi.

Paperilla HDMI 1.3 vaikuttaa hyvältä. Se tukee 30-, 36- ja 48-bittisiä väriavaruuksia nykyisen 24-bittisen lisäksi, jolloin väripaletin koko kasvaa yli miljardiin värisävyyn. Epsonin piakkoin julkaistava 1080-resoluution videotykki on markkinoiden ensimmäinen HDMI 1.3:lla varustettu näyttölaite. Se tukee 30-bittistä väriavaruutta, jota Epson kutsuu nimellä DeepColor.

Mutta mitä iloa tuosta sitten on kuluttajalle? Hyvin, hyvin vähän, jos sitäkään. DVD-standardi on lukittu 24-bittiseen väriavaruuteen – ja niin ovat myös Blu-ray ja HD DVD. Niiden spekseissä ei ole edes mahdollisuutta 30-48-bittisiin väripaletteihin, joten BD/HD-levyiltä ei tulla koskaan saamaan ulos 24-bittistä laajempaa väripalettia. Unohdetaan siis DVD, Blu-ray ja HD DVD.

Entäs PLAYSTATION 3, joka on markkinoiden eka HDMI 1.3:lla varustettu kuvalähde? Blu-ray-toistossa tuosta ei siis ole iloa, mutta pelit saattavat jonain kauniina päivänä käyttää laajempaa väriavaruutta. Ensin Sonyn insinöörien täytyy tosin ohjelmoida sille tuki PS3:n käyttikseen, minkä jälkeen pelistudioiden on tuettava sitä. Koska pelikehitys lepää tällä hetkellä visusti 24-bittisissä väreissä, saadaan laajemman väriavaruuden pelejä odottaa kauan. Taloudellisesta näkövinkkelistä katsoen tuo vaikuttaa entistä epätodennäköisemmältä: miksi studio kuluttaisi resursseja ominaisuuteen, josta on iloa vain muutamille ihmisille?

Voidaankin siis perustellusti sanoa, että HDMI 1.3:sta ei ole mitään hyötyä leffojen tuijottajille, eikä pelaajienkaan kannata henkeään pidätellä. Laajemmasta väriavaruudesta saattaa sen sijaan olla jotain pientä iloa näyttölaitteissa, jotka tulevat todennäköisesti laajentamaan sisään tulevan kuvan väriavaruuden interpoloimalla omaan, laajempaan väriavaruuteensa. Tuloksena saattaa olla hieman nätimpi kuva, mutta tuohonkaan ei tarvita HDMI 1.3:a, sillä näyttölaite tekee interpoloinnin kaikelle kuvalle liitännästä välittämättä.

Entäpä äänipuoli? Foorumeilla melskataan Dolby TrueHD:sta ja DTS-HD Master Audiosta, joita ei voi siirtää vahvistimelle bittivirtana ilman HDMI 1.3:a. Kysymys kuuluukin, että tarvitseeko uusia ääniformaatteja siirtää bittivirtana vahvistimen purettavaksi? Ei tarvitse.

Kun soittimet purkavat ääniformaatit itse, voi tuosta syntyvän monikanavaisen PCM:n siirtää vahvistimelle HDMI 1.1:tä pitkin. Vahvistimelta vaaditaan tuolloin tietysti HDMI-liitäntä sekä kyky ymmärtää monikanavaista PCM:ää, mutta temppuun ei tosiaankaan vaadita HDMI 1.3:a tai edes HDMI 1.2:ta.

Monikanavaisen PCM:n siirtoon ei itse asiassa tarvita edes HDMI:tä. Jos soittimessa on monikanavainen analogilähtö ja vahvistimessa vastaava tulo, siirtyy ääni yhtälailla myös RCA-johtonippua pitkin.

Toshiban HD DVD -soittimet osaavat jo purkaa Dolby TrueHD:n monikanavaiseksi PCM:ksi. PLAYSTATION 3 osaa (lukemani perusteella) saman tempun. Panasonicin BD10 tulee vielä hieman jälkijunassa, mutta firmispäivityksen myötä se osaa keväämmällä purkaa Dolby TrueHD:n ja DTS-HD MA:n. Sony on lupaillut lisätä DTS-HD MA:n purun PS3:een maaliskuussa.

Monilla Blu-ray-levyillä on myös valmiiksi purettu monikanavainen PCM-raita. Sen voi viedä soittimesta vahvistimeen HDMI 1.1-johdolla. Siirto käy myös analogisena, jos soittimessa ja vahvistimessa on monikanavaiset analogiliitännät.

Mielestäni ei ole epäilystäkään siitä, etteikö uusien ääniformaattien purku tulisi tulevaisuudessa tapahtumaan nimenomaan soittimissa. Tuolloin purkua ei tarvitse suorittaa vahvistimessa, eikä HDMI 1.3:a tarvita täten edes äänen siirtämiseen. On myös syytä muistaa, että ensimmäiset, loppukesästä ilmestyvät HDMI 1.3-vahvistimet maksavat aluksi yli 2000 euroa, kun pätevän HDMI 1.1-vahvistimen saa nyt selvästi alle tuhannella eurolla.

Summa summarum: HDMI 1.3:sta ei ole käytännössä mitään iloa kuvan siirrossa. Mikäli soittimet purkavat uudet ääniraidat itse PCM:ksi, ei HDMI 1.3:a tarvita myöskään ääniraitojen siirtämiseen.

Ennen kovon vaihtoa sieltä piti saada talteen muutama giga dataa Storesta ladattujen pelien ja tilannetallennusten muodossa. Käsillä ei ollut hommaan sopivaa FAT-formatoitua USB-kovoa, joten päätin käyttää USB-johdon päähän kytkettyä muistikortinlukijaa ja 8GB Compact Flash -muistia. Tässä halvemmassa PS3:ssa kun ei ole sisäistä kortinlukijaa.

Kytkin kortinlukijan PS3:een ja laitoin konsoon virrat päälle. Bootin jälkeen ruudun yläkulmassa oli tiedoite uudesta käyttöjärjestelmän päivityksestä, joten päätin ladata sen ensin. Päivitykseen meni kaikkiaan n. 45 minuuttia ja käyttiksen versionumero on nyt 1.50. Koska konsolini on japanilainen, softapäivitys ladattiin ilmeisesti Japanista saakka, mikä osaltaan selittää prosessin kestoa.

Päivityksen latautuessa kävin siirtämässä CF-kortin sisältämät tiedostot palvelimelle talteen ja tyhjensin kortin. Päivityksen jälkeen tuikkasin CF-kortin lukijaan, siirryin System Settings -valikkoon ja otin sieltä Backup-työkalun. Kovon sisällön varmuuskopiointi oli lastenleikkiä: ensin valittiin BACKUP, sitten kohde ja operaation hyväksyntä. Kolmen gigan kopiointiin meni hieman yli 20 minuuttia. USB-kovolla temppu olisi varmasti käynyt nopeammin.

Sitten kovon vaihtoon. PS3 ylösalaisin, talttameisselillä varovasti kovon suojana oleva muoviläppä auki, minkä jälkeen ristipäällä läpän alta paljastuva sininen ruuvi auki. Tuon jälkeen liu’utin kovalevykehikkoa varovasti oikealle, jonka jälkeen kehikko nousi helposti ulos konson sisältä. Neljä pientä ristipääruuvia auki, ja kovo liukui nätisti ulos kehikosta. Uusi kovo sisään, ruuvit kiinni, kehikko konsoon ja liu’utus vasemmalle, kunnes sormilla tunsi kovon napsahtavan paikoilleen. Sininen ruuvi kiinni ja suojaläppä sen päälle. Koko operaatioon meni vain muutama minuutti.

Kun PS3:een laittoi tuon jälkeen virrat päälle, tuli ruudulle heti ilmoitus, että kovoa ei ole formatoitu. Samasta ruudusta voi heti valita formatoinnin, johon kului ehkä viisi sekuntia. Tuon jälkeen PS3 buuttasi normaalisti päävalikkoon. Luomani käyttäjät olivat tallella (ne eivät talletu kovolle), samoin kuin kaikki järjestelmän asetuksetkin.

Storesta ladatut pelidemot tietysti puuttuivat, joten kytkin kortinlukijan ja valitsin Backup-työkalusta RESTORE-toiminnon. Median valinnan jälkeen PS3 listasi muistikortilla olevat varmuuskopiot. Tässä tapauksessa niitä oli vain yksi, joten valitsin sen ja hyväksyin toimenpiteen. Huolestuin hieman, kun ruudulle ilmaantui teksti “Backing up…”, vaikka kaiken järjen mukaan tekstin olisi pitänyt olla “Restoring…”.

No, oli miten oli, varmuuskopion palautus toimi kuin junan vessa. Bootin jälkeen Storesta ladatut demot ja tilannetallennukset löytyivät niiden oikealta paikalta. Jenkkiläiseen Storeen on ilmaantunut Gran Turismo HD:n uusi versio, joten laitoin sen heti latautumaan – mikä ettei, kun kovotilaa piisaa nyt.

Kuva
Soittimesi antaa HD-kuvaa komponentista ja HDMI-liitännästä. Jälkimmäinen on ehdottomasti parempi vaihtoehto, sillä HDMI mahdollistaa paitsi tavallisten DVD:eiden skaalaamiseen korkeampiin resoluutioihin (mikäli soittimessa on moinen ominaisuus), myös progressiivisen 1080-resoluution (1080p) välittämisen näyttölaitteelle. Komponenttianto on rajoitettu lomiteltuun 1080i-resoluutioon.

Edellisestä kappaleesta voi saada sen käsityksen, että lomiteltu 1080 on jotenkin “huonompi” kuin lomittelematon 1080. Näin ei suinkaan ole, vaan molemmat sisältävät saman kuvainformaation, eikä kuvasta katoa detaljia lomittelun takia. Mikäli näyttölaitteesi on digitaalinen (esim. LCD/DLP-videotykki tai taulutöllö), muunnetaan lomiteltu kuva loppujen lopuksi näyttölaitteessa kuitenkin lomittelemattomaksi. Lomituksen poisto (eli de-interlacing) täytyy kuitenkin tehdä oikein hyvän lopputuloksen takaamiseksi. Komponentin kautta analogisesti välitetty kuva tuppaa olemaan hieman digitaalisesti siirrettyä kuvaa pehmeämpi, minkä takia suosittelen HDMI:tä.

Komponentin rasitteena on myös ICT, eli Image Constraint Token. ICT on itse asiassa pelkkä “lippu” levyllä olevassa datassa, joka kertoo soittimelle mitä komponentin kautta saadaan antaa. Mikäli ICT on päällä, tulee komponenttiannosta vain 960×540-resoluution kuvaa. Mikäli ICT ei ole päällä, tulee komponentista 1080i:tä. Hyvä uutinen on se, että ICT:tä ei tällä hetkellä käytetä missään HD DVD- tai Blu-ray-julkaisussa. Internetissä liikkuvat sitkeät huhut väittävät, että studiot olisivat tehneet salaisen sopimuksen, jonka mukaan ICT:tä ei tulla käyttämään ennen vuotta 2008, 2009 tai 2012, huhusta riippuen. Nähtäväksi jää, miten taannoiset HD DVD:n ja Blu-rayn kopiosuojauksen kierrot vaikuttavat asiaan.

Xbox 360:ssä ei ole HDMI-liitäntää. X360:n HD DVD -aseman hankkineiden vaihtoehdot rajoittuvat komponenttiin ja VGA:han. Jälkimmäisestä saa ulos 1080p:tä vielä silloinkin, kun ICT otetaan käyttöön. X360:n VGA-signaalissa on kuitenkin jotain hieman omituista, eikä se kelpaa joillekin 1080p:tä VGA:n yli kelpuuttaville näyttölaitteille. Microsoft on tietoinen asiasta ja korjannee ongelman joskus. Joissain näyttölaitteissa X360:n VGA-kuva näyttää lattealta ja “pliisulta”, mikä johtuu siitä, että X360:n antama väri-informaatio tulee ns. VIDEO-arvoilla 16-235. VGA on kuitenkin perinteisesti PC-maailman liitin, jolloin näyttölaite odottaa väri-informaatiota PC-arvoilla 0-255. Huhujen mukaan tähänkin on tulossa korjaus Microsoftin taholta. Sitä odotellessa voi käydä näyttölaitteen asetuksissa katsomassa, voiko VGA-tulon pakottaa VIDEO-tilaan. Komponentissa ei tätä ongelmaa ole, mutta kuten todettua, resoluutio on HD DVD -toiston aikana rajattu 1080i:hin. Pelikäytössä X360 suostuu antamaan komponentista 1080p:tä, mutta komponentti/1080p ei ole standardi.

HDMI on monessa mielessä komponenttia parempi ja näppärämpi. Komponentissa kuva kulkee kolmea johtoa pitkin, kun taas HDMI on yksi ainoa letku, jossa kulkee lisäksi ääni. Voit siis kytkeä soittimen HDMI:llä kotiteatterivahvistimeen ja vahvarin sitten toisella HDMI:llä näyttölaitteeseen. Johtokimppu ohenee näin huomattavasti. HDMI ei kuitenkaan ole ongelmaton, sillä se on varsin tuore standardi, eikä kaikkia lapsentauteja ole vielä onnistuttu nitistämään. HDMI:llä kytketyt laitteet tekevät aluksi “kättelyn”. Näin varmistetaan, että data siirtyy laitteiden välillä kryptattuna, eikä ilkeä piraatti saa tehtyä datasta kopiota. Kättelyvaihe on kriittinen ja mikäli jokin menee pieleen, ei toimivan HDMI-yhteyden luominen onnistu. Kättelyongelmista on netissä paljon vuodatusta, mutta omalle kohdalleni moisia ei onneksi ole (vielä) osunut.

Ääni
HD DVD ja Blu-ray toivat muassaan aimo nipun uusia ääniformaatteja, jotka lupaavat reippaasti aiempaa laadukkaampaa ääntä. Nämä uudet formaatit ovat Dolby Digital Plus, Dolby TrueHD, DTS HD, DTS HD Master Audio sekä joiltain BD-levyiltä löytyvä pakkaamaton PCM 5.1. Vaikka markkinoilla on jo runsaasti teräväpiirtokuvaa näyttäviä laitteita, on uusien ääniformaattien tuki vielä varsin alkuvaiheessa: kaupan ei ole vielä ainuttakaan kotiteatterivahvistinta, joka osaisi purkaa ne(*). Ratkaisu onkin purkaa ne soittimessa, ja siirtää näin syntynyt pakkaamaton PCM-ääni tavalla tai toisella vahvistimeen.

(*): Poikkeuksena pakkaamaton PCM 5.1, jota ei tarvitse purkaa lainkaan. Juju piileekin pakkaamattoman monikanavaisen PCM:n siirtämisessä soittimesta vahvistimeen.

DVD:stä tutut digitaaliset siirtotiet, optinen ja koaksiaali, osaavat siirtää pakkaamatonta PCM-ääntä vain stereona. Monikanavaisen PCM:n siirtämiseksi soittimessa täytyy olla joko HDMI-liitäntä tai monikanavainen analogianto 5.1:lle tai 7.1:lle kanavalle. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa 6-8 RCA-johdon viemistä soittimesta vahvistimeen. HD-XA1-soittimen tuolla tavalla kytkeneenä voin vain todeta, että HDMI on rajattomasti kätevämpi vaihtoehto.

Hetko, mitä monikanavaista ääntä siis siirtyy optisella ja koaksiaalidigitaalilla?
DVD-levyiltä tutut Dolby Digital ja DTS Digital Surround siirtyvät yhä ihan kiltisti optista ja koaksiaalia pitkin bittivirtana (eli soittimen äänivalikon Bitstream-asetus) soittimesta vahvistimeen ja toistuvat monikanavaisina. Uusista formaateista myös Dolby Digital Plus siirtyy monikanavaisena optista ja koaksiaalia pitkin, mutta joko tavallisena Dolby Digitalina (Blu-ray-soittimista) tai tavallisena DTS:nä (HD DVD -soittimista).

HDMI:n puolesta puhuu sekin, että Sonyn tuore PLAYSTATION 3 -pelikonsoli ei tarjoa analogista monikanava-antoa. Konso toistaa loistavasti paitsi Blu-ray-leffojen ääniraidat, myös monikanavaiset SACD-levyt. Koska optisesta annosta saa PCM:ää ulos vain stereona, on HDMI ainoa vaihtoehto. PS3 ei itse asiassa edes yritä toistaa monikanavaista SACD:tä, jos äänilähdöksi on valittu S/PDIF (eli optinen digiääni), vaan kieltäytyy toistohommista kopiosuojaukseen vedoten.

Monissa Blu-ray-leffoissa on yhtenä ääniraitavalintana pakkaamaton 5.1-kanavainen PCM-ääni. DVD:stä tutut Dolby Digital ja DTS ovat molemmat hukkaavia (engl. lossy) kodekkeja. Lähtökohtana on pakkaamaton PCM-ääni, josta DD ja DTS heittävät mielestään tarpeettoman osan menemään. Alkuperäisen PCM-raidan sisällyttäminen levylle on äärimmäisen hieno juttu äänentoiston kannalta, mutta se syö käsittämättömän paljon levytilaa, jättäen näin vähemmän tilaa kuvadatalle.

Dolby TrueHD on ns. lossless-kodekki; vaikka ääntä pakataan, siitä ei katoa mitään. Kun TrueHD-raita puretaan toiston yhteydessä, syntyy ääniraita, joka on bitti bitiltä sama kuin alkuperäinen, pakkaamaton ääniraita. DTS:n lossless-kodekki tuntee nimen DTS HD Master Audio. Jotta homma ei olisi tarpeettoman yksinkertainen, voi uusilla levyillä törmätä myös DTS HD -raitaan. Se on hukkaava, mutta korkealaatuisempi kuin perinteinen DVD:eissä käytettävä tavis-DTS.

Myös Dolby on kehittänyt uuden perustason formaatin, joka tuottaa perinteistä Dolby Digitalia parempaa ääntä. Se tuntee nimen Dolby Digital Plus. Toshiban HD DVD -soittimet purkavat DD+:n ja koodaavat sen uudestaan DTS:ksi, joka sitten lähetetään vahvistimelle. Xbox 360 purkaa DD+:n ja koodaa sen itse DD:ksi, mutta lopputulos ei ole kovin laadukas. Microsoft kehittää parastaikaa päivitystä, joka mahdollistaa DD+:n uudelleenkoodauksen DTS:ksi.

HD DVD -leirin ratkaisut ovat hieman kummallisia, sillä Dolbyn mukaan DD+ sisältää DD-yhteensopivan “ytimen”. Lukemani mukaan (en ole ehtinyt itse testata) Blu-ray-soittimet osaavat kaivaa tuon ytimen esiin ja lähettää sen bittivirtana optista ja koaksiaalidigitaalia pitkin vahvistimelle, joka sitten purkaa ja toistaa monikanavaisen DD-ääniraidan.

Samanlainen alaspäin yhteensopiva “ydin” on myös DTS:n uusissa formaateissa. Tuo ydin on täysin yhteensopiva nykyisten DTS-yhteensopivien kotiteatterivahvistimien kanssa. Voit siis kytkeä soittimen optisella tai koaksiaalidigitaalilla vahvistimeen, valita leffan ääniraidaksi minkä tahansa DTS-raidan ja nauttia monikanavaisesta DTS-ääniraidasta. Tämä toimii HD DVD- ja Blu-ray-soittimilla.

Sony viljelee julkaisuissaan pakkaamatonta PCM:ää todennäköisesti sen takia, että useimmat Blu-ray-soittimet purkavat monikanavaisesta Dolby TrueHD:sta vain stereoäänen. Panasonicin mukaan DMP-BD10-soittimeen tulee monikanavainen TrueHD-purku päivityksen myötä joskus. Toshiban HD DVD -soittimet osaavat viimesyksyisen päivityksen jälkeen purkaa TrueHD:n monikanavaisena.

DTS HD:n ja HD MA:n täydestä äänenlaadusta ei pääse tällä hetkellä nauttimaan mitenkään. Soittimet osaavat purkaa niistä vain DTS-ytimen, eikä niitä purkavia A/V-vahvistimia vielä ole. Huhujen mukaan Panasonic lisää HD MA:n purun BD10-soittimeensa maaliskuussa, ja Sony tekee saman PS3:lle samoihin aikoihin.

Kytkin BD10:n HDMI:llä Sonyn vahvistimeen, jonka taas kytkin HDMI-johdolla Panasonicin uuteen PT-AE1000-videotykkiin. Vahvistimessa on kalibrointitoiminto, joten kytkin paketista löytyvän mikrofonin amppiin ja käynnistin kalibroinnin. Edellisessä ampissani (Pioneer VSX-AX5i) kalibrointi kesti muutaman minuutin, joten Sonyn 30 sekunnin pyrähdys tuntui kovin lyhyeltä. Lopputulos todisti kuitenkin, että Sonyn prosessi toimii erinomaisesti. AX5i ei onnistunut koskaan tuottamaan KEFin XQ-sarjan kaiuttimistani yhtä upeaa soundia.

Seuraavaksi kytkin vahvistimeen PLAYSTATION3-pelikonsolin (noin sen nimi kirjoitetaan, usko pois) HDMI-johdolla. Amppi välitti PS3:n 1080p-kuvan HDMI:tä pitkin videotykille ilman minkäänmoisia ongelmia. Syötin PS3:lle Depeche Moden Music for the Masses -albumin remasteroidun SACD-version. PS3 maisteli levyä pari sekuntia ja listasi sen jälkeen MUSIC-ikonin alla kolme levyä: Multichannel SACD, 2ch SACD ja CD. Valitsin luonnollisesti monikanavaisen version ja käynnistin toiston. PS3 vastasi ilmoittamalla, että SACD:tä ei voida toistaa valitulla äänilähdöllä, kiitos levyn kopiosuojausasetuksen. Niin tietysti: en ollut muistanut käydä PS3:n asetusvalikossa ja äänilähtönä oli edelleen optinen digilähtö, joka ei siis SACD-toistoon kelpaa. Muutin lähdöksi HDMI:n ja käynnistin SACD:n toiston uudestaan.

Holy High-end, Batman! En ole koskaan kuullut niin upeaa soundia kotonani – enkä missään muuallakaan. Uskomattoman ympäröivä, puhdas ja ilmava äänikenttä. Instrumenttisoundien lähdettä oli vaikea mieltää; aivan kuin koko huone olisi muuttunut ääntä toistavaksi materiaksi. I Want You Now -kappaleen aikana yritin päätäni kääntelemällä selvittää, mistä kaiuttimista Martin Goren laulu toistuu, mutta turhaan. Jollain ihmeen konstilla äänen lähde tuntui olevan n. kuution kokoinen alue tyhjää ilmaa, joka sijaitsee kahden metrin korkeudessa vasemman ja oikean kaiuttimen välissä. Kerrassaan ällistyttävää.

Blu-ray-elokuvien pakkaamattomat LPCM-ääniraidat saivat aikaan lähes samantasoisen elämyksen. Aivan samaan tapaan kuin 1920×1080-resoluutiolla toistettavat teräväpiirtoformaatit muuttivat perinteisen DVD:n minun mielessäni lähes katselukelvottomaksi puuroksi, kuulostavat DVD:n Dolby Digital -raidat nyt tukkoiselta rähinältä, rikkinäisiltä, kuin aivan liian pienellä bittivirralla pakatuilta MP3-tiedostoilta. Tässäkin on kyse vertailukohdista: DVD:n ääniin on tyytyväinen, kun ei tiedä paremmasta.

HD DVD-julkaisuissa ei ole pakkaamattomia LPCM-raitoja, eikä tule. Joissain julkaisuissa käytetään niiden sijaan Dolby TrueHD:tä, joka on ns. lossless-formaatti. Dolby Digital ja DTS heittävät pakkaamisen yhteydessä suuren osan alkuperäisestä äänidatasta menemään, ollen ns. lossy-formaatteja. Kun TrueHD-raita puretaan lennossa leffan aikana, on tuloksena alkuperäinen, pakkaamaton ääniraita. Hyvä vertaus olisi vaikkapa tiedostojen pakkaamiseen luotu Zip-formaatti. Zipattu Word-tiedosto sisältää kaiken kirjoittamasi tekstin, vaikka tiedostokoko pieneneekin zipatessa.

Seuraavaksi roudaan punaiseen teatteriin Toshiban HD DVD-soittimen ja testaan, miltä HDMI:n yli siirretty Dolby TrueHD kuulostaa.

Päivitys: Kokeilin V for Vendetta HD DVD:n TrueHD-ääniraitaa. Temppu ei ollut aivan yhtä yksinkertainen kuin PS3:n kanssa, sillä Toshiban soittimet antavat 1080i-kuvaa ja halusin syöttää tykille 1080p:tä. Tuota varten signaaliketjussa on DVDO:n VP50-skaalain. Kytkin ensin laitteet järjestyksessä Toshiba -> VP50 -> vahvistin -> tykki. Kaikista ääniraidoista katosi tuolloin neljä kanavaa kuudesta signaalin kulkiessä VP50:n läpi.

Kaikki alkoi toimia proverbiaalisen junan veskin tavoin, kun muutin järjestykseksi Toshiba -> vahvistin -> VP50 -> tykki. Ainoana huolenaiheena oli kuvan ja äänen tahdistus, sillä ainakin paperilla VP50 tekee kuvaan pienen viiveen. Huulisynkassa ei kuitenkaan näkynyt minkäänmoista viivettä suuntaan tai toiseen, ja Dolby TrueHD -raita soi kerrassaan upeasti.