Vuoden takaisella Japanin reissullani kielen opiskelu jäi muutamaan tuntiin lentokoneessa ja arviolta kymmeneen tuntiin paikan päällä paksun talvipeiton alla värjötellessä. En ole vielä aivan varma, lähdenkö tänäkin vuonna Japaniin (mieli kyllä tekisi syys/lokakuussa, mutta taloudelliset tekijät saattavat tunkea kapulaa rattaisiin), mutta aloitanpa opiskelun uudestaan ihan varmuuden vuoksi. Tilasin Book Depositorystä läjän oppikirjoja ja säästin ainakin 100 euroa verrattuna Akateemisen hintoihin. Japanese for Busy People -kirjasarjaa on kovasti kehuttu eri puolilla nettiä ja nopean selailun perusteella vaikuttavat erittäin päteviltä. Niin että Ittekimasu vaan.

Kuvasin bändien keikat piskuisella Sanyo HD-videokamerallani, mutta matskun editoiminen on osoittautunut hankalaksi. Editointisoftat eivät oikein tahdo pitää kameran tuottamasta 1280×720 MPEG-4 ASP-formaatista. Olisin niin mieluusti halunnut editoida matskusta pois omat huudot ja mokellukset, ja laittaa sitten Saitin galleriaan pari näytettä. No, ehkäpä tuo vielä jotenkin onnistuu, kun ehdin keskittyä ongelmaan.

Yritän kuumeisesti laittaa kuvagalleriaan otoksia, mutta hotellin internet on aivan käsittämättömän hidas. Kolmen megatavun kokoisen liitetiedoston lataamiseen meni 40 minuuttia! Eikä siinä tietenkään kaikki: hotelli rokottaa internet-yhteydestä 30 euroa/vuorokausi. Aargh!

Galleriaan on lisätty motti kuvia; joukossa mm. pari otosta Sonyn kiinnostavasta mustakankaasta. Lisää kuvia parin päivän sisään.

(1024w / 192kt)

Huom! Klikkaamalla pikkukuvaa lataat 2048 pikseliä leveän kuvan, jonka tiedostokoko on likemmäs 400 kilotavua. FYI.

Jätän Japanin varsin haikein mielin, vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että koti-ikävä saavutti viimeisten parin viikon aikana megalomaaniset mittasuhteet. Reissu opetti paljon jokapäiväisestä elämästä Japanissa, ja etenkin paljon sellaista, minkä olisi suonut tietävänsä heti reissun ensimmäisenä päivänä. Seuraava Japanin visiitti (mikäli sellaista ikinä tulee) tulee takuulla sujumaan huomattavasti luonnikkaammin. Saitin seuraava päivitys syötetäänkin sitten Tuusulan kämpän työhuoneessa.

Jätin eilen whinetysviestin Sonyn digikamerasivustolle. Aiheena oli Cybershot T30, jonka ostin siinä luulossa, että kamerassa on myös englanninkielinen valikko. Niin nimittäin luki Sonyn japanilaiselta sivustolta imuroimassani T30:n käyttöohjeessa. Puoli tuntia viestin lähettämisen jälkeen kännykkääni kilautti miekkonen Sonyn asiakaspalvelusta.

Hän kertoi, että T30 on vain Japanin markkinoille tehty versio. Siitä on myös olemassa harvinaisempi (ja reilusti kalliimpi) vientimalli, jossa on englanninkieliset valikot. Opin lisäksi, että kameraan ei saa enkkuvalikkoja firmispäivityksellään, eikä Sony voi tehdä muuta kuin lunastaa kameran minulta takaisin siihen hintaan, minkä siitä maksoin.

Kerroin, etten halua rahoja takaisin, vaan englanninkielisillä valikoilla varustetun kameran. Pienen pohdinnan jälkeen miekkonen pyysi minua soittamaan Shinagawaan, Sonyn pääkonttoriin ja kysymään herraa nimeltä Oshima. Hän sanoi myös, että Sony voi vaihtaa kameran vientimalliin Shinagawassa.

Soitin aamulla Sonyn pääkonttoriin. Puhelimeen vastannut neiti ilmoitti, että herra Oshima ei puhu englantia, mutta hänelle – siis tälle neitokaiselle – oli kerrottu asiasta. Hän pyysi minua tulemaan kameran ja kuitin kera Shinagawaan. Työtä käskettyä. Pääkonttori, tarkemmin sanoen Sony Service Station, löytyi yllättävän helposti, mutta siihen onneni loppui.

Samainen neito pyysi nähdä kameran kuitin, otti sen mukaansa ja kipaisi kulman taakse. Kuulin kassakoneen ääntelyä ja rahojen kilinää, missä vaiheessa arvasin jo mitä tuleman pitää. Jep, hän palasi mukanaan tukku seteleitä ja yritti tuputtaa niitä minulle kameraa vastaan. Kerroin, mitä minulle oli sanottu puhelimessa edellisenä iltana, ja neiti kipaisi uudestaan kulman taakse. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi kertomaan, että minulle oli annettu väärää tietoa, eikä kameraa voida vaihtaa vientimalliin. Puuh.

Koska käteisvarani hipoivat nollaa ja tässä reissun vaiheessa olen muutenkin jo kovin lähellä konkurssia, kelpuutin rahatukon ja tallustin takaisin metroasemalle. Seuraava pysäkki oli Akihabara ja Yodobashi. Koukkasin ensin kahdeksannen kerroksen Tower Recordsista pari levyä, minkä jälkeen siirryin kamerakerrokseen ja ostin kookkaan kameralaukun sekä sylillisen filttereitä. Tämän prosessin aikana Japanin täysin arvaamaton sää teki temput: aamun 27 asteen lämpötila ja pilvetön taivas oli korvautunut massiivisella ukkosmyrskyllä. Päätellen täkäläisten tyhjistä käsistä ja porraskäytävissä kuikuilusta myrsky yllätti heidätkin.

Perhana, ei suomalaisia ole sokerista tehty, ajattelin ja suikkasin rohkeasti kohti sadan metrin päässä olevaa metroasemaa. Olin päässyt muutaman askeleen, kun päällä roikkuva sadepilvi väänsi hanat jengoilta. En ole koskaan kokenut moista rankkasadetta; tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisi astunut vaatteet päällä suihkuun. Yhtäkkiä huomasin olevani ainoa jalankulkija monen sadan metrin säteellä; jopa harvat sateenvarjolliset olivat rynnistäneet jonnekin turvaan. Paikalliset tuijottivat minua pelonsekaisen kunnioituksen vallassa, astuessani lopulta metroaseman lipan alle suojaan.

Tarkistin äsken piruuttani T30:n hinnan Kakakusta. Kameran hinta on pudonnut melkein viisi tuhatta jeniä sen jälkeen, kun ostin sen. Shinagawan visiitistähän tuli tienestireissu! :B

Torstai 18.5. Ponkaisin kaupungille hieman puolenpäivän jälkeen ja suunnistin ensimmäisenä Motohasunuman ainoaan pankkiin. Alle 10 englanninkielisen sanan varastolla siunattu pankkineiti sai jotenkin selostettua, että ulkomaan valuutoista heille kelpaa vain jenkkidollari. Anteeksipyyntöjen lisäksi sain mukaani kartan pankeista, joissa kelpaavat myös eurot. Valitettavasti vain olin menossa Akihabaraan, eikä yksikään kartan pankeista ollut siellä päinkään. Suuntasin Akibaan täysin varmana siitä, että sieltä löytyisi eurot kelpuuttavia, muiden pankkiketjujen konttoreita.

Kävin tunnissa läpi viisi pankkia. Neljälle ensimmäiselle kelpasivat vain dollarit. Viidennelle olisivat eurot kelvanneet, mutta vaihtokurssi haiskahti lievästi sanoen rosvoamiselle, joten jatkoin matkaani. Sain lopulta kuulla, että Yodobashi Cameran kupeessa on Resona-pankin valuuttakonttori, joten tossua toisen eteen ja sinne. Nakkikioskin kokoinen ja näköinen hökkeli tarjosi edellistäkin pankkia kehnompaa kurssia, joten nielin ylpeyteni ja matkasin Ikebukuroon, jota Motohasunuman pankkineitikin suositteli.

Pankit ovat aikamoisia rosvoja. Kävin muutamassa isossa konttorissa kauhistelemassa vaihtokursseja ja poistuin joka kerta äkkiä paikalta. Käymättä oli vielä Citibank, jonka vaihtokurssi oli ainakin netin tarjoamien tietojen mukaan roimasti parempi kuin muilla. Citibankin konttorin löytämiseen meni yli tunti ja kellon viisarit ehtivät etsintöjen aikana lipsahtaa yli maagisen klo 15:n. Jep, täällä pankit lyövät ovet säppiin kolmelta. Aika leppoisat työajat heillä.

Koska minulla ei ollut tarpeeksi käteistä suunnittelemaani ostosta varten, huristelin metrolla takaisin kämpille. Kanssamatkustajat loivat minuun kummaksuvia katseita – taisi johtua siitä, että kiroilin ääneen. Olin aivan litimärkä (ilmankosteus oli taas aivan järkyttävällä tasolla), oikeassa jalkapohjassani oli massiiivinen rakko, eikä monen tunnin raahustamisesta jäänyt käteen yhtikäs mitään.

Soitin illemmalla kaverilleni Ianille ja sain kuulla, että postin konttoreissa voi myös vaihtaa valuuttaa. Ei tietenkään kaikissa, ja joissain käyvät vain dollarit. Tuttu laulu.

Perjantai 19.5. Tänä aamuna marssin ensimmäiseksi paikalliseen postikonttoriin ja tivasin lisää informaatiota aiheesta. Sain kuulla, että Kandan pääposti kelpuuttaa takuulla eurot, ja kuinka ollakaan, minulla oli muutenkin asiaan Kandaan.

Puoli tuntia myöhemmin nousin Kandassa maan pinnalle. Pääpostista ei ollut tietoakaan, joten astelin tien toisella puolella olevaan postiin kysymään tietä. Yllättäen yksikään virkailija ei myöntänyt puhuvansa tai ymmärtävänsä englantia, mutta kommentoivat kuitenkin valuutan vaihtoa: “Kanda, no! Tokyo central post office hai!”

Aaargh!

Onneksi älysin kysyä asiaa myös System5-putiikin myyjältä. Hän vannoi ja vakuutti, että valuuttaa voi vaihtaa Kandan pääpostissa ja näytti sen sijainnin minulle kartalta. 10 minuuttia myöhemmin olin Kandan pääpostin toisessa kerroksessa, odottamassa luukulle englantia taitavaa postivirkailijaa. Koko operaatio oli ohi muutamassa minuutissa ja eurot vaihtuivat jeneiksi varsin hyvällä kurssilla – itse asiassa paremmalla, kuin mitä Tuusulan OP minulle aikoinaan tarjosi.

Tuon jälkeen kävin eräässä erinomaisesti piilotetussa pikkukaupassa latomassa tiskiin hieman yli puoli miljoonaa jeniä. Ostosten retuuttaminen kämpille oli taas sen luokan urakka, että ärräpäät lentelivät. Loppureissun ajan (onneksi enää 11 päivää jäljellä) olenkin sitten tyystin luottokorttien varassa.

Jaa mikä maksoi puoli milliä ja rapiat? Tässä pikku vinkki.