“Sinulla oli uusi elokuvatekniikka”, kirjoittaa Ahlroth mukamas Snyderille (joojoo, olipa nokkela tehokeino), manaillessaan lopputuloksen kehnoutta mahtavista resursseista huolimatta. Paitsi että sini- ja vihertaustoja vasten kuvaamisessa ja lavasteiden luomisessa tietokoneella ei ole ollut mitään uutta enää vuosikausiin. “Traileri lupasi yhtä komeimmista taisteluelokuvista ikinä”, hän jatkaa. Niin lupasi ja sellaisen Snyder mielestäni myös toteutti. 300 on huikeaa visuaalista ilotulitusta; joka toisen shotin voisi lyödä kehyksiin ja nostaa seinälle.

“Et luottanut Millerin ja Varleyn visioon, vaan kehtasit varastaa Ridley Scottin Gladiaattorin sävymaailman ja tavan käyttää takautumia ja musiikkia.” Sin City siirsi jo Millerin vision valkokankaalle; Snyder valitsi äärityylitellyn lähestymistavan. Gladiaattorin sävymaailma? Ei, mutta 300-sarjakuvan sävymaailma kylläkin. Gladiaattorin tavan käyttää takautumia? Siis mitä takaumia; niitä samoja mitä 300-sarjakuvassakin? Gladiaattorin tavan käyttää musiikkia? Mikäli Ahlroth tarkoittaa sitä samaa tapaa, mitä mahtipontisissa toimintaleffoissa on käytetty vuodesta sarvikypärä, niin kyllä, vaikka käytännössä Ahlroth vain hakemalla hakee syitä syyttää Snyderiä Scottin plagioinnista.

“Et osannut yhdistää eläviä näyttelijöitä digitaalisiin maisemiin niin että se olisi ollut riittävän usein uskottavan näköistä.” Tämän lukiessani repesin nauruun. Kahden tunnin elokuvassa on ehkä minuutin verran otoksia, joissa on aito tausta. Kaikki muu, siis kaikki muu, on tehty tietokoneella. Huomasin yhden, ehkä kaksi otosta, joissa kompositointi oli hieman epäonnistunut. Riittävän usein, my arse!

“Lisäsit Millerin sarjakuvaan käsittämättömiä fantasiahirviöitä.” Ehkä, mutta Millerin hyväksynnällä. Vai eikö Ahlroth huomannut, että Miller oli yksi elokuvan tuottajista?

“Otit Dilioksen, tarinan kertojan, tärkeään rooliin Taru sormusten herrasta -elokuvissa Faramiria näytelleen David Wenhamin, epäspartalaisen näköisen miehen, jonka kerronta vesittää koko tarinan hengen.” Tästä olen lähes samaa mieltä. Wenhamin kerronta oli pariin otteeseen lähes surkuhupaisaa, ja miekkosen viimeinen puhe Spartan armeijalle vain kalpea irvikuva kuningas Leonidaksen testosteronia roiskivista purkauksista. Wenham oli elokuvan heikoin lenkki, ehdottomasti.

“Päätit kasvattaa kotiin jäävän kuningatar Gorgon (Lena Headey) roolia vain saadaksesi naisen mukaan tarinaan.” Mistäs Ahlroth tietää, että tuo ei ollut esim. Millerin idea? Sitäpaitsi Gorgolla oli tarinassa oma tehtävänsä.

“Kuvasit vähäpukeisia tai alastomia rasvattuja miesvartaloita, varsinkin kuningas Leonidasta (Gerard Butler), niin paljon, että elokuvasi menee campiksi.” Hetkinen. Ensin on siis pahapaha juttu, että Snyder ei seuraa Millerin sarjakuvaa orjallisesti. Sitten onkin pahapahapaha, kun Snyderin spartalaisilla on aito sotisopa. Mitäs Snyderin sitten olisi pitänyt tehdä? Rajata kaikki otokset niin, että spartalaisista näkyy vain pää? Kuvata kallioseinämää spartalaisten sijaan? Vai olisiko sittenkin vain niin, että Ahlrothin kitinä juontaa epävarmasta seksuaalisuudesta, ja lihaksikkaiden vartaloiden näkeminen aiheutti epämiellyttävää kiemurtelua? Ehkäpä Ahlrothin pitäisi olla kiitollinen, että Snyder laittoi spartalaisilleen housut jalkaan.

Serenityn arvostamiseksi Firelyn katsominen ja diggaaminen on käytännössä pakollista. Ja voi luoja, myös sen arvoista. Whedon saattaa olla ~1000 kertaa parempi kirjoittaja kuin ohjaaja, mutta Serenity palkitsi ja lunasti siihen asettamani – kieltämättä hullunkurisen kovat – ennakko-odotukset. Toki elokuvassa oli ongelmansa: Whedon ei tunnu näkevän elokuvaa kokonaisuutena, eikä osaa rytmittää tarinaansa jouhevaksi. Sen sijaan että tarinan tunnelataus ajelisi ylös-alas rauhallisen siniaallon tapaan, Serenity antaa sielulle kyytiä kuin liian monta tölkkiä energiajuomaa nauttinut villihevonen. Jonka hanurissa on “Wrath of God” -asentoon juuttunut sähköpiiska. Tarinan kuljetusta voisi luonnehtia sanalla hengästyttävä, mutta sanan jossain muussa kuin positiivisessa merkityksessä.

Yksi Whedonin tunnusomaisimpia piirteitä on miekkosen lahja luoda säkenöivän näppärää dialogia ja karismaattisia hahmoja. Serenityssä riittää molempia vaikka säkilliseen Jerry Shlockheimerin tuottamia kassamagneetteja. Hersyvät one-linerit irroittivat minusta kymmenkunta sydämellistä röhönaurua, ja mahtuipa leffaan useampikin kohtaus, joita tervehdin riemunkiljahduksin ja kuvitteellisen nyrkkeilysäkin kurittamisella.

Serenityn piti tulla Suomessa teatterikierrokselle (ensi-ilta oli suunnitteilla muistaakseni joulukuun alkuun), mutta jakelijan sivuilla ei ole enää elokuvasta mitään mainintaa. Todella sääli, sillä tv-alkuperästään huolimatta Serenity pitäisi nähdä nimenomaan isolla kankaalla. Budjettirajoituksista johtuen CGI-shotteja ei ole kuin muutama, mutta rahat on käytetty hyvin, todella hyvin. “Vau!”-asteikon piirturi herää henkiin harvoin, piikaten silloin todella korkealla.

Serenity on kevyesti parasta tänä vuonna julkaistua scifiä; kyyneleitä, jännitystä ja naurua – yhtäaikaa.