Epäilevän tuomaan asenteestani huolimatta maahantuojan edustaja köyräsi laitteen innoissaan kotiovelleni saakka. Päätin testata ääniprojektoria työhuoneessani, jonka pieni koko ja sisustus asettaisivat ääniprojisoinnille takuulla ylitsepääsemättömiä haasteita. Ymmärtääksesi tilan haasteellisuuden, sinun on ensin ymmärrettävä miten ääniprojisointi toimii: yli metrin levyisessä mötikässä on reunoilla kaksi isompaa kaiutinta ja niiden välissä kolmessa rivissä yli 30 pienempää kaiutinta. Niillä ääni ‘projisoidaan’ katselutilaan siten, että äänet heijastuvat tilan seinistä takaisin katselupisteeseen.

Käytännössä tarvitaan siis huone, jossa on kolme (katsojien sivuilla ja takana) kovapintaista seinää. Työhuoneessani on, joten se ei ole ongelma. Haaste tulikin siitä, että ääniprojektin ja katsojan kanssa samalla korkeudella on neljä isoa LCD-näyttöä ja hurja määrä muuta tavaraa, jotka ovat “äänisäteiden” ja seinien välissä. Lisäksi etäisyys ääniprojektorista katselupisteeseen on vain hieman yli metri, mikä heitti välittömästi kapuloita rattaisiin.

Ääniprojektori pitää aivan ensimmäiseksi kalibroida. Tämä tarkoittaa sitä, että projektori mittaa katselutilan ja määrittelee sen perusteella miten äänet ammutaan seinien kautta aavekaiuttimien ja katsojan ympäröivän äänikentän luomiseksi. Paketti sisältää pitkällä johdolla varustetun kalibrointimikrofonin, joka asetataan katselupisteeseen. Mukana tulee myös hullunkurisen näköinen pahviviritys, josta kasautuu n. puolen metrin korkuinen teline mikrofonille, sillä mikin asettaminen katsojien pään korkeudelle on tärkeää.

Itse kalibrointiprosessi on naurettavan helppo. Ensin mikki oikealle paikalle, valitaan kaukosäätimestä Auto Setup ja livistetään tilasta. Projektori päristelee hassuja ääniä parisen minuuttia… ja siinä kaikki. Näin siis teoriassa; käytännössä pari ensimmäistä yritystä päättyivät virheilmoitukseen, jonka syy selvisi käsikirjaa pläräämällä: mikrofoni oli liian lähellä ääniprojektoria. (Virheilmoitus olisi selvinnyt myös kuvaruutunäytöstä, mikäli olisin kytkenyt ääniprojektorin komposiitti- tai komponenttijohdolla televisioon.) Välimatkaa pitäisi olla vähintään 130cm, mikä ei työhuoneessani ensin tahtonut onnistua. Television siirron ja työpöydän pienen uudelleenjärjestelyn jälkeen kalibrointiprosessi onnistui ongelmitta.

Elokuvan monikanavainen ääniraita ei loikkaa itsestään soittimesta ääniprojektoriin, joten kytketäänpä masiinoiden väliin jokin johto.

Takapaneelissa on liitin poikineen. Lukuisuus juontaa siitä, että YSP-1100 korvaa paitsi kaiuttimet, se korvaa myös A/V-vahvistimen. Kehitys on tosin polkenut YSP-1100:n ohi ajat sitten, sillä ääniprojektorissa ei ole DVI- tai HDMI-liittimiä. Siihen voi kytkeä kolme kuvalähdettä, joista kaksi komponentilla. Kuva viedään televisioon komposiitilla tai komponentilla. Äänen voi tuoda kahdella stereo-RCA-parilla, kahdella optisella ja yhdellä koaksiaalidigitaalilla. Erikoisasennuksia varten laitetta voi ohjata sarjaportin välityksellä. Video- ja audiotulojen välissä on vielä yksinäinen musta RCA, johon kytketään subwoofer. YSP-1100 korvaa siis 5.1-äänentoiston viisi pääkaiutinta, mutta subbarin korvaajaksi siitä ei ole.

Tosiaan, se perimmäinen kysymys, eli toimiiko YSP-1100 kuten paperilla uhotaan? Kyllä. Kyllä, se toimii. Se toimii hämmästyttävän hyvin jopa työhuoneessani, luoden huoneen takakulmiin näkymättömät kaiuttimet, joiden sijainnin pystyy silti aistimaan päätä kääntelemällä. Ilmiö on sanalla sanoen ällistyttävä, etenkin kun projektorin luoma äänikenttä ei hajoa, vaikka katsoja siirtyisi tilassa eri paikkaan. Siinä missä kahdella kaiuttimella luodut virtuaalisurroundit lukitsevat katsojan paikoilleen tiettyyn asentoon, luo YSP-1100 tilaan viisi aavekaiutinta, jotka toimivat aitojen kaiuttimien tavoin.

No, ainakin melkein. Kyllä, ääniprojisointi toimii, mutta se ei silti vedä vertoja oikeille kaiuttimille. Äänikentässä on aukkoja, eivätkä kanavasta toiseen siirtyvät äänitehosteet toistu yhtä selkeästi kuin aidolla kaiutinsatsilla. Heijastaminen värittää myös ääntä. Miinuksien listaa kartuttavat katselutilalle asetettavat vaatimukset (mm. isot paksut verhot yhdellä seinällä tappavat projisoinnin varsin tehokkaasti) sekä DVD:n aikakauteen jumittuneen äänituen; Dolby Digital 5.1 ja DTS 5.1 ovat OK, mutta voit unohtaa BD:n/HD DVD:n uudet ääniformaatit ja pakkaamattomat monikanavaiset PCM-ääniraidat. Stereolähteitä voi sentään prosessoida Dolby Pro-Logic II:lla ja DTS:n Neo-6:lla.

YSP-1100 on kuitenkin mainio valinta keskivertoperheelle, jolla ei ole hirvittävää määrää kuva- ja äänilähteitä, eikä pienintäkään hinkua A/V-vahvistimen hankkimiseen – saatika kaiuttimien sijoitteluun ja kaiutinjohtojen kanssa taisteluun. Siinä piileekin ääniprojisoinnin suurin hyöty: hellasärön minimointi. Yksi kivan näköinen pömpeli töllön alle tai päälle, lattialla ilkeästi kiemurtelevien johtonippujen ja huoneen nurkissa murjottavien, täysin väärän väristen laatikoiden sijaan.

Totta puhuen, mikäli en olisi juuri päiviä aiemmin hankkinut uutta KEFin 5.1-kanavaista kaiutinsettiä työhuoneeseen, olisin varmaankin jo ostanut sinne tällaisen ääniprojektorin.

Yritän kuumeisesti laittaa kuvagalleriaan otoksia, mutta hotellin internet on aivan käsittämättömän hidas. Kolmen megatavun kokoisen liitetiedoston lataamiseen meni 40 minuuttia! Eikä siinä tietenkään kaikki: hotelli rokottaa internet-yhteydestä 30 euroa/vuorokausi. Aargh!

Galleriaan on lisätty motti kuvia; joukossa mm. pari otosta Sonyn kiinnostavasta mustakankaasta. Lisää kuvia parin päivän sisään.

Foorumeita lukiessa saa helposti sellaisen käsityksen, että HDMI 1.3 on yksinkertaisesti täysin pakollinen ominaisuus. Totuus on kuitenkin jotain vallan muuta, sillä HDMI 1.3 on suurimmalle osalle täysin hyödytön uusi standardi.

Paperilla HDMI 1.3 vaikuttaa hyvältä. Se tukee 30-, 36- ja 48-bittisiä väriavaruuksia nykyisen 24-bittisen lisäksi, jolloin väripaletin koko kasvaa yli miljardiin värisävyyn. Epsonin piakkoin julkaistava 1080-resoluution videotykki on markkinoiden ensimmäinen HDMI 1.3:lla varustettu näyttölaite. Se tukee 30-bittistä väriavaruutta, jota Epson kutsuu nimellä DeepColor.

Mutta mitä iloa tuosta sitten on kuluttajalle? Hyvin, hyvin vähän, jos sitäkään. DVD-standardi on lukittu 24-bittiseen väriavaruuteen – ja niin ovat myös Blu-ray ja HD DVD. Niiden spekseissä ei ole edes mahdollisuutta 30-48-bittisiin väripaletteihin, joten BD/HD-levyiltä ei tulla koskaan saamaan ulos 24-bittistä laajempaa väripalettia. Unohdetaan siis DVD, Blu-ray ja HD DVD.

Entäs PLAYSTATION 3, joka on markkinoiden eka HDMI 1.3:lla varustettu kuvalähde? Blu-ray-toistossa tuosta ei siis ole iloa, mutta pelit saattavat jonain kauniina päivänä käyttää laajempaa väriavaruutta. Ensin Sonyn insinöörien täytyy tosin ohjelmoida sille tuki PS3:n käyttikseen, minkä jälkeen pelistudioiden on tuettava sitä. Koska pelikehitys lepää tällä hetkellä visusti 24-bittisissä väreissä, saadaan laajemman väriavaruuden pelejä odottaa kauan. Taloudellisesta näkövinkkelistä katsoen tuo vaikuttaa entistä epätodennäköisemmältä: miksi studio kuluttaisi resursseja ominaisuuteen, josta on iloa vain muutamille ihmisille?

Voidaankin siis perustellusti sanoa, että HDMI 1.3:sta ei ole mitään hyötyä leffojen tuijottajille, eikä pelaajienkaan kannata henkeään pidätellä. Laajemmasta väriavaruudesta saattaa sen sijaan olla jotain pientä iloa näyttölaitteissa, jotka tulevat todennäköisesti laajentamaan sisään tulevan kuvan väriavaruuden interpoloimalla omaan, laajempaan väriavaruuteensa. Tuloksena saattaa olla hieman nätimpi kuva, mutta tuohonkaan ei tarvita HDMI 1.3:a, sillä näyttölaite tekee interpoloinnin kaikelle kuvalle liitännästä välittämättä.

Entäpä äänipuoli? Foorumeilla melskataan Dolby TrueHD:sta ja DTS-HD Master Audiosta, joita ei voi siirtää vahvistimelle bittivirtana ilman HDMI 1.3:a. Kysymys kuuluukin, että tarvitseeko uusia ääniformaatteja siirtää bittivirtana vahvistimen purettavaksi? Ei tarvitse.

Kun soittimet purkavat ääniformaatit itse, voi tuosta syntyvän monikanavaisen PCM:n siirtää vahvistimelle HDMI 1.1:tä pitkin. Vahvistimelta vaaditaan tuolloin tietysti HDMI-liitäntä sekä kyky ymmärtää monikanavaista PCM:ää, mutta temppuun ei tosiaankaan vaadita HDMI 1.3:a tai edes HDMI 1.2:ta.

Monikanavaisen PCM:n siirtoon ei itse asiassa tarvita edes HDMI:tä. Jos soittimessa on monikanavainen analogilähtö ja vahvistimessa vastaava tulo, siirtyy ääni yhtälailla myös RCA-johtonippua pitkin.

Toshiban HD DVD -soittimet osaavat jo purkaa Dolby TrueHD:n monikanavaiseksi PCM:ksi. PLAYSTATION 3 osaa (lukemani perusteella) saman tempun. Panasonicin BD10 tulee vielä hieman jälkijunassa, mutta firmispäivityksen myötä se osaa keväämmällä purkaa Dolby TrueHD:n ja DTS-HD MA:n. Sony on lupaillut lisätä DTS-HD MA:n purun PS3:een maaliskuussa.

Monilla Blu-ray-levyillä on myös valmiiksi purettu monikanavainen PCM-raita. Sen voi viedä soittimesta vahvistimeen HDMI 1.1-johdolla. Siirto käy myös analogisena, jos soittimessa ja vahvistimessa on monikanavaiset analogiliitännät.

Mielestäni ei ole epäilystäkään siitä, etteikö uusien ääniformaattien purku tulisi tulevaisuudessa tapahtumaan nimenomaan soittimissa. Tuolloin purkua ei tarvitse suorittaa vahvistimessa, eikä HDMI 1.3:a tarvita täten edes äänen siirtämiseen. On myös syytä muistaa, että ensimmäiset, loppukesästä ilmestyvät HDMI 1.3-vahvistimet maksavat aluksi yli 2000 euroa, kun pätevän HDMI 1.1-vahvistimen saa nyt selvästi alle tuhannella eurolla.

Summa summarum: HDMI 1.3:sta ei ole käytännössä mitään iloa kuvan siirrossa. Mikäli soittimet purkavat uudet ääniraidat itse PCM:ksi, ei HDMI 1.3:a tarvita myöskään ääniraitojen siirtämiseen.

Kytkin BD10:n HDMI:llä Sonyn vahvistimeen, jonka taas kytkin HDMI-johdolla Panasonicin uuteen PT-AE1000-videotykkiin. Vahvistimessa on kalibrointitoiminto, joten kytkin paketista löytyvän mikrofonin amppiin ja käynnistin kalibroinnin. Edellisessä ampissani (Pioneer VSX-AX5i) kalibrointi kesti muutaman minuutin, joten Sonyn 30 sekunnin pyrähdys tuntui kovin lyhyeltä. Lopputulos todisti kuitenkin, että Sonyn prosessi toimii erinomaisesti. AX5i ei onnistunut koskaan tuottamaan KEFin XQ-sarjan kaiuttimistani yhtä upeaa soundia.

Seuraavaksi kytkin vahvistimeen PLAYSTATION3-pelikonsolin (noin sen nimi kirjoitetaan, usko pois) HDMI-johdolla. Amppi välitti PS3:n 1080p-kuvan HDMI:tä pitkin videotykille ilman minkäänmoisia ongelmia. Syötin PS3:lle Depeche Moden Music for the Masses -albumin remasteroidun SACD-version. PS3 maisteli levyä pari sekuntia ja listasi sen jälkeen MUSIC-ikonin alla kolme levyä: Multichannel SACD, 2ch SACD ja CD. Valitsin luonnollisesti monikanavaisen version ja käynnistin toiston. PS3 vastasi ilmoittamalla, että SACD:tä ei voida toistaa valitulla äänilähdöllä, kiitos levyn kopiosuojausasetuksen. Niin tietysti: en ollut muistanut käydä PS3:n asetusvalikossa ja äänilähtönä oli edelleen optinen digilähtö, joka ei siis SACD-toistoon kelpaa. Muutin lähdöksi HDMI:n ja käynnistin SACD:n toiston uudestaan.

Holy High-end, Batman! En ole koskaan kuullut niin upeaa soundia kotonani – enkä missään muuallakaan. Uskomattoman ympäröivä, puhdas ja ilmava äänikenttä. Instrumenttisoundien lähdettä oli vaikea mieltää; aivan kuin koko huone olisi muuttunut ääntä toistavaksi materiaksi. I Want You Now -kappaleen aikana yritin päätäni kääntelemällä selvittää, mistä kaiuttimista Martin Goren laulu toistuu, mutta turhaan. Jollain ihmeen konstilla äänen lähde tuntui olevan n. kuution kokoinen alue tyhjää ilmaa, joka sijaitsee kahden metrin korkeudessa vasemman ja oikean kaiuttimen välissä. Kerrassaan ällistyttävää.

Blu-ray-elokuvien pakkaamattomat LPCM-ääniraidat saivat aikaan lähes samantasoisen elämyksen. Aivan samaan tapaan kuin 1920×1080-resoluutiolla toistettavat teräväpiirtoformaatit muuttivat perinteisen DVD:n minun mielessäni lähes katselukelvottomaksi puuroksi, kuulostavat DVD:n Dolby Digital -raidat nyt tukkoiselta rähinältä, rikkinäisiltä, kuin aivan liian pienellä bittivirralla pakatuilta MP3-tiedostoilta. Tässäkin on kyse vertailukohdista: DVD:n ääniin on tyytyväinen, kun ei tiedä paremmasta.

HD DVD-julkaisuissa ei ole pakkaamattomia LPCM-raitoja, eikä tule. Joissain julkaisuissa käytetään niiden sijaan Dolby TrueHD:tä, joka on ns. lossless-formaatti. Dolby Digital ja DTS heittävät pakkaamisen yhteydessä suuren osan alkuperäisestä äänidatasta menemään, ollen ns. lossy-formaatteja. Kun TrueHD-raita puretaan lennossa leffan aikana, on tuloksena alkuperäinen, pakkaamaton ääniraita. Hyvä vertaus olisi vaikkapa tiedostojen pakkaamiseen luotu Zip-formaatti. Zipattu Word-tiedosto sisältää kaiken kirjoittamasi tekstin, vaikka tiedostokoko pieneneekin zipatessa.

Seuraavaksi roudaan punaiseen teatteriin Toshiban HD DVD-soittimen ja testaan, miltä HDMI:n yli siirretty Dolby TrueHD kuulostaa.

Päivitys: Kokeilin V for Vendetta HD DVD:n TrueHD-ääniraitaa. Temppu ei ollut aivan yhtä yksinkertainen kuin PS3:n kanssa, sillä Toshiban soittimet antavat 1080i-kuvaa ja halusin syöttää tykille 1080p:tä. Tuota varten signaaliketjussa on DVDO:n VP50-skaalain. Kytkin ensin laitteet järjestyksessä Toshiba -> VP50 -> vahvistin -> tykki. Kaikista ääniraidoista katosi tuolloin neljä kanavaa kuudesta signaalin kulkiessä VP50:n läpi.

Kaikki alkoi toimia proverbiaalisen junan veskin tavoin, kun muutin järjestykseksi Toshiba -> vahvistin -> VP50 -> tykki. Ainoana huolenaiheena oli kuvan ja äänen tahdistus, sillä ainakin paperilla VP50 tekee kuvaan pienen viiveen. Huulisynkassa ei kuitenkaan näkynyt minkäänmoista viivettä suuntaan tai toiseen, ja Dolby TrueHD -raita soi kerrassaan upeasti.

Sirossa laitteessa ei ole ainuttakaan nappia. Sen kaikkia toimintoja ohjataan joko valaistulla kaukosäätimellä tai selaimella, jolla otetaan yhteys SlimServer-nimiseen palvelinohjelmaan. Softa pitää asentaa johonkin aina päällä olevaan tietokoneeseen (Windows/MAC/Linux), mikäli haluat soitella Squeezeboxilla omia musatiedostojasi. Vaihtoehtoisesti voit kuunnella tuhansia internetissä toimivia radioasemia tai vaikka kaverisi ShoutCast-lähetystä. Valmistajan omasta SqueezeNetworkista löytyy välittömästi roppakaupalla mielenkiintoisia lähetyksiä.

Kuten kuvasta näkyy, Squeezebox antaa ääntä ulos analogisessa ja digitaalisessa muodossa. Se toimii esivahvistimen tavoin, joten sen voi kytkeä vaikkapa PC:n multimediakaiutinjärjestelmään ja säätää äänenvoimakkuutta Squeezeboxin kaukosäätimellä. 10/100 megabitin ethernet-liitännän lisäksi Squeezeboxilla voi ottaa 802.11g-protokollan mukaisen yhteyden langattomaan tukiasemaan. Squeezeboxin ethernet-liitäntään voi kytkeä muita laitteita, joten se toimii tarpeen vaatiessa langattomana verkkokorttina.

Squeezeboxin näyttö on esimerkillisen tilava ja tarkka. Tekstin kokoa voi muuttaa, mutta huomasin että pieninkin fontti oli joidenkin kappaleiden kohdalla sen verran suuri, ettei koko nimi mahtunut näyttöön. Asetusvalikko tarjoaa muutaman erilaisen näytönsäästäjän, joista mainittakoon kivasti pomppiva spektrianalysaattori ja viisareita heilutteleva analoginen VU-mittari. Mielenkiintoisin on kuitenkin RSS-striimi: voit valita haluamasi uutissyötteen, joka sitten juoksee Squeezeboksin näytöllä. Squeezebox toimii myös herätyskellona. Herätysajan lisäksi voit säätää millä kappaleella tai soittolistalla sinut herätetään, millaisella äänenvoimakkuudella päivä polkaistaan käyntiin sekä sen, alkaako musiikki heti täydellä teholla vai feidataanko musiikki hellästi kuuluviin. Herätyskello-toiminto vaatii tietysti sen, että jätät vahvistimen päälle yöksi.

Itse laitteesta minulla ei parin päivän testailun perusteella ole mitään pahaa sanottavaa. Se vastaa kaukosäätimeen ripeästi, näyttö on erinomainen ja ainakin optisesta digilähdöstä tuleva ääni on laadukasta. Kaikki kitinä liittyykin SlimServer-softaan, johon otetaan yhteys nettiselaimella – vaikka planeetan toiselta puolelta, jos tarve vaatii. Aivan ensimmäiseksi SlimServerille kerrotaan missä musatiedostot sijaitsevat. Olin mäpännyt yhden Buffalo Terastation NAS:in Windows-serverin kovalevyksi, mutta asemakirjainpa ei kelvannut SlimServerille sellaisenaan. FAQ kertoi, että kirjaimen sijaan pitää tässä tapauksessa käyttää muotoa “//serveri/hakemisto”. Tuo toimikin laakista.

Seuraavaksi SlimServer skannaa sille annetun hakemiston läpi ja luo tietokannan löytämistään tiedostoista. Puolen tunnin raksuttamisen jälkeen softa kertoi löytäneensä 1667 albumia 922 artistilta ja kaikkiaan 2788 kappaletta. Häh, keskimäärin alle 2 kipaletta per albumi?! Aloin plärätä tietokantaa ja löysin kasakaupalla albumeita, joiden 11-16 biisistä SlimServer oli löytänyt vain 1-2. Miksikö näin? Ei hajuakaan, mutta eiköhän tuohon joku ratkaisu löydy joko FAQista tai softapäivityksen muodossa.

SlimServer ja Squeezebox nojaavat voimalla tiedostojen tägeihin. Jos kirjastossasi on paljon täggäämättömiä tiedostoja, olet suoraan sanoen kusessa. Monet SlimServerin ja Squeezeboxin kätevimmät toiminnot perustuvat siihen, että tiedostojen täggäys on täydellistä. Täggäämättömien kappaleiden lisääminen soittolistaan on sellainen pain in the arse, ettei ole tosikaan. Teoriassa kirjaston kaikki tiedostot ovat selattavissa palvelinsoftan Browse Music Folder -valinnalla, mutta voi luoja miten hidasta puuhaa se on.

Eräässä TeraStationin hakemistossa on 583 musiikkia sisältävää alahakemistoa. Windowsissa hakemistolistaus pöllähtää ruudulle silmänräpäyksessä. SlimServeriltä urakkaan kestää 38 sekuntia – minkä jälkeen ruudulla on vasta ensimmäiset 50 hakemistoa. Arvaatko, miten käy kun ruudulle haluaa seuraavat 50 hakemistoa? Jep, taas odotellaan 38 sekuntia! ARGH! Ai niin. Mikäli soiva kappale sattuu loppumaan hakemistolistauksen lataamisen aikana, saa seuraavan kappaleen alkamista odotella siihen saakka, kunnes listaus ilmaantuu ruudulle. Plah.

Tägitietojen perusteella selaaminen on huomattavasti nopeampaa. Useimmat haut tuottavat tuloksen alle sekunnissa. Hakuja voi tehdä artistin nimen, lajityypin, vuoden ja albumin nimellä. Tietokannan kaikki kipaleet saa esiin “All Songs”-linkkiä klikkaamalla, eikä ensimmäisten 50 kappaleen listautumiseen mennyt kuin pari sekuntia. Soittolistojen tekeminen SlimServerissä on varsin helppoa selaimen välityksellä, mutta käyttöliittymä ja jotkut sen toiminnot vaativat vielä hienosäätöä. Soittolistaan voi lisätä kappaleita myös Squeezeboxin kautta kaukosäätimen avulla.

Kokonaisuutena Squeezebox on silkkaa mannaa tällaiselle teknorunkkarille. Se on oikeasti hyödyllinen laite, joka ratkaisi laakista parikin musiikin toistoon liittyvää ongelmaani. Ai niin, se tukee myös Pandoraa, mikä on varmaan monille erittäin tervetullut ominaisuus. Squeezeboxia myyvät Highendstudio ja sen edustajat kautta maan.

Lisäys: Oli varsin tyydyttävää käyttää viime yönä Squeezeboxia kännykän Wi-Fi-yhteyden yli. Sängyssä makoillen käynnistin Nokia E61:n selaimen, otin sillä yhteyden langattomaan tukiasemaan ja naputtelin osoitteeksi SlimServerin IP-osoitteen. Parin sekunnin kuluttua palvelinsoftan käyttöliittymä oli kännykän ruudulla. Muutamalla klikkauksella säädin soittimen herättämään minut aamukymmeneltä And Onen kipaleella Traumfrau ja sammutin soittimen. Aamulla heräsin pikkuhiljaa voimistuvaan musiikkiin. Kyllä teknologia vaan on hieno asia :)