And wouldn’t you just know it: I’ve now been hired to write an article about 3D for another magazine. Luckily for me I need to approach the subject from a slightly different point of view for the 2nd article, so it’s not going to be a simple re-hashing of the first one. Not that I wouldn’t mind that at all; it would save a bit of time. Maybe. Or more likely not.

Anyhoo! I’ve had a whale of a time doing research for the article(s) and I’ve learned a lot of new things. It’s what makes life living for, I’d say. I’m well chuffed about the whole 3D lark, to be honest. Can’t remember the last time something got me quite this excited! You see, I’ve learned not only how to shoot, edit and post 3D, but I’ve had a number of rather intriguing ideas and, dare I say, epiphanies. And I will do my best to share them all with you, once I get my hands on a few missing pieces of information, hardware and software.

So, prepare yourself for a series of long-ish blog posts about what you can achieve with a remarkably small amount of money and carefully scavenged knowledge. Coming soon… ish.

I hesitated between Glidetrack HD and the more expensive but obviously sturdier XD model. In the end I went for the HD, thanks to Alastair assuring me that it can take the weight of a RED One camera easy.

Once I had placed the order and paid for it, FedEx delivered the parcel in a couple of days. Size of the shipping tube impressed (as you can see in the photo gallery) but so did the ease with which Glidetrack was assembled. A couple of screws to install the feet at both ends of the rail, and it’s ready for mounting on a tripod(s).

I don’t have any demo footage to share yet, but there’s plenty to see on Glidetrack’s website. I took a bunch of photos of the assembly and mounting options; you’ll find them in the photo gallery.

Markkinointijohtaja Joakim Ekholm piti ensin lyhyen presentaation Canal Digitalin historiasta ja nykytilanteesta, kertoi yhtiön panostavan voimakkaasti teräväpiirtoon ja näkevän 3D:n seuraavana loogisena edistysaskeleena. Demon tarkoitus oli todistaa, että Canal Digitalilla on jo nyt valmis tekniikka ja lähetyspolku satelliitista tapahtuvia 3D-lähetyksiä varten.

Canal Digitalin tekninen johtaja Teemu Miettinen kävi suoraan asiaan ojentamalla allekirjoittaneelle Panasonicin 3D-aktiivilasit. Demossa käytetty VT20-malli tukee 3D Blu-ray -levyillä olevan 1920×2205-resoluutioisen “over/under”-formaatin lisäksi side-by-side-, top and bottom- ja checkerboard-formaatteja. Televisio osaa myös muuntaa 3D-kuvan perinteiseksi 2D:ksi.

Eurosportin testilähetys on toteutettu side-by-side-tekniikalla, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että kumpikin silmä näkee 960×1080-resoluutioisen kuvan. Vasemmalle ja oikealle silmälle tarkoitetut kuvat on litistetty puoleen vaakasuunnassa, minkä ansiosta kuvat muodostavat yhdessä tavallisen 1920×1080-teräväpiirtoruudun. Vaikka ratkaisulla menetetään resoluutiota, saavutetaan sillä hyvin merkittävä etu: side-by-side-formaatti ei vaadi uutta digiboksia. Lisäksi tällaista 3D-lähetystä voi tallentaa digiboksin kiintolevylle aivan samalla tavalla kuin tavallistakin lähetystä.

Vaikka tiesin kuvassa olevan vain puolet Full HD:n vaakaresoluutiosta, näytti kuva erinomaisen terävältä ja yksityiskohtaiselta, eikä vaikuttanut kärsivän mitenkään vaakaresoluution puolittumisesta. Kuvassa ei myöskään näkynyt kompressiovirheitä, vaikka lähetys pakattiin reaaliajassa vain 11 megabitin sekuntivirralla. Panasonicin lasit tuntuivat oikein miellyttäviltä, eivätkä koskettaneet omiin silmälaseihini laisinkaan. 15 minuutin katselun jälkeen 3D-lasien paino alkoi pikkuhiljaa tuntua niiden valuessa nenänvartta alaspäin. Panasonicin tuottamaa 3D-kuvaa oli ilo katsella; kuva oli luonnollisella tavalla terävä ja rauhallinen, ja tuntuikin siltä kuin sitä olisi voinut katsella tuntikausia ilman minkäänmoisia sivuvaikutuksia.

Aiemmin näkemäni Sonyn 3D-demon jälkeen olin vahvasti sitä mieltä, että 3D:n läpimurtoa koteihin vauhdittavat pääasiassa urheilulähetykset ja videopelit. Eurosportin testilähetys oli omiaan vahvistamaan tuota fiilistä. On tosin myönnettävä, että samaan tapaan kuin futiksessakin, kameran sijoittaminen kauas ja korkealle kadotti kuvasta 3D-vaikutelman lähes tyystin. Pelaajien tasolle sijoitetut kamerat tuottivat sen sijaan todella vaikuttavaa syvyyttä; etenkin syöttöön valmistautuvan pelaajan takaa kuvattu otos jäi mieleen erinomaisen vaikuttavana. Verkko ja kentän toisella puolella odottava vastustaja olivat selvästi “kauempana” kuin etualan pelaaja, ja kenttä vaikutti jatkuvan metritolkulla television sisään.

Kalibroinnin kaipuuta
Samsungin LCD-tekniikkaa käyttävä televisio tuotti varsin erilaisen katselukokemuksen. Sampan 3D-aktiivilasit olivat kevyemmät ja pienemmät kuin Pansun, mutta vähemmän ystävälliset omille silmälaseilleni. Keveytensä ansiosta Samsungin 3D-lasien olemassaolo oli kuitenkin todella helppo unohtaa. Siinä missä Panasonicin 3D-kuva ei kärsinyt pään kallistamisesta mitenkään, alkoi Samsungin kuva tummua selvästi jo 45 asteen kallistuskulmassa. 3D-kuvan katselun sohvalla kyljellään röhnöttäen voi tämän TV:n kohdalta unohtaa. Maahantuojan edustajan mukaan 3D-kuvan tummeneminen johtuu LCD-tekniikalle ominaisesta polarisaatiosta. Ilmiötä ei esiinny plasmatelevisioissa, eikä siten myöskään Samsungin tulevissa 3D-plasmatelevisioissa.

Sampan 3D-kuvan syvyysvaikutelma oli aivan samaa luokkaa kuin Pansussakin, mutta kuvanlaadussa oli valtaisa ero. Samsungin kuva näytti räikeän ylikorostuneelta joka suhteessa; ääriviivat hehkuivat ylettömän terävöityksen jäljiltä, kontrastia oli aivan liikaa ja värit olivat sekä luonnottomia että ylenpalttisen kylläisiä. Vain viiden minuutin katselun jälkeen silmiäni alkoi särkeä. Mainittuani asiasta sain kuulla, että Samsungin kuvaa ei oltu säädetty mitenkään. Toisin sanoen, se oli edelleen ns. houkuttelusäädöissä, joilla valmistaja yrittää saada näyttönsä erottumaan muista kirkkaasti valaistussa myymälässä. Sääli sinänsä, sillä Samsung ei päässyt nyt näyttämään parasta osaamistaan. Pohjamusta oli kyllä LCD:ksi todella mustaa, se on sanottava.

Kikka kakkonen
Samsungin TV osaa mielenkiintoisen tempun: se osaa muuntaa perinteisen 2D-kuvan 3D:ksi. Maksukanavalla näytettiin Coenin veljesten elokuvaa Burn After Reading, jonka televisio muutti lennossa 3D:ksi varsin vaikuttavin lopputuloksin. Kuvaan tuli ilmiselvää syvyyttä, etuala erottui taustasta luonnollisen näköisesti, eikä prosessi tuonut kuvaan silmiinpistäviä virheitä. Olin lukenut ominaisuudesta aiemmin, mutten osannut arvata sen toimivan näin hyvin. Maahantuojan mukaan 3D-muunnosta voi käyttää myös valokuviin, mikä kuulostaa vallan mielenkiintoiselta.

Canal Digitalin edustajat olivat tohkeissaan myös siitä, että televisiossa on sisäänrakennettu tuki heidän kanavilleen. Kanavien asetusvalikko tarjosi antennin ja satelliitin lisäksi myös vaihtoehdon nimeltä “Canal Digital sat”. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Canal Digitalin satelliiteista tulevia maksukanavia voi tällä televisiolla katsella ilman ulkoista digiboksia; sen kuin sujauttaa maksu-tv-kortin television kyljessä olevaan korttipaikkaan.

Vierailun päätteeksi Miettinen esitteli vielä Canal Digitalin tallentavaa digiboksia, johon on tulossa merkittävä softapäivitys. Digiboksin käyttöjärjestelmä muuttuu Linux-pohjaiseksi ja sen käyttöliittymä menee uuteen uskoon, tarjoten entistä parempaa käytettävyyttä ja näppäriä ominaisuuksia, kuten tv-sarjojen kokonaisten tuotantokausien automaattisen tallentamisen parilla näppäinkomennolla.

Esimakuahan tämä vasta olikin
Eurosportin 3D-lähetys teki tehtävänsä ja todisti, että Canal Digital pystyy jo välittämään 3D-lähetyksiä satelliitistaan. Huono uutinen on se, että tämä oli vain parin päivän mittainen testi, eikä kaikkien vastaanotettavissa olevia 3D-lähetyksiä ole vielä näköpiirissä. 3D:n satelliittilähetyksiä viivästyttää sekin, että DVB-järjestö on aloittanut 3D-lähetysstandardin suunnittelun vasta nyt, eikä standardin luominen tapahdu hetkessä.

I had to move the drive into another PC. So, I popped open the PC chassis, took hold of the freely dangling drive with my right hand and proceeded to remove first the power connector, then the SATA cable. I must’ve done this same procedure maybe hundreds of times with SATA drives in the past. At this point I didn’t notice anything out of the ordinary. It was only when I was trying to re-connect the drive that I noticed something was amiss.

Unfortunately I didn’t fathom the exact nature of the problem right away and actually made the damage worse by using the same cable, which unbeknownst to me had a piece of plastic stuck inside the connector. One of the pins on the drive got slightly bent and my jiggling of the ill-fitting connector damaged another tiny piece of plastic next to the drive connector.

Puzzled by the connector’s behaviour I took a closer look at the cable and noticed there was something inside the connector. Comparing the drive’s SATA connector to another drive I immediately saw the guide had come off with the cable. This had never happened to me before, and I still can’t say with 100% certainty why it happened now. My guess is that the SATA cable had been applying pressure on the guide at an angle, the plastic had weakened under the pressure and the guide snapped off when I removed the cable.

When I tried to remove the guide from inside the connector with tiny tweezers, my first attempt was rewarded by a tiny piece of the guide breaking off, leaving the rest of the guide in the connector. I had applied very little force, and the plastic guide simply crumbled when grabbed with the tweezers. The plastic used by OCZ has to be the weakest I’ve ever seen; no way should it be this brittle and easy to break.

Things took a turn for the worse when I contacted the retailer for warranty repairs. According to OCZ, their warranty does not cover physical damage so there’s nothing they can do. To fix the problem they’d have to replace the entire PCB, OCZ replied, and it’s apparently something they’re not willing to do.

So, where does this leave me? With a lump of modern storage technology worth 250 Euros that’s been rendered totally useless by the breaking off of a very tiny piece of plastic. Imagine that.

Virittelyllä viitattiin todennäköisesti vain uuteen ohjelmistoon, eikä esim. päivitettyyn HDMI-piiriin. Siinä tapauksessa tässä oli kouriintuntuva todiste siitä, että Sony pystyy väitteidensä mukaisesti muuttamaan PS3-pelikonsolin 3D-yhteensopivaksi pelkällä ohjelmistopäivityksellä. Toisaalta on huomioitava, että demossa ei pyöritetty Blu-ray-levyä, vaan videotiedostoa PS3:n kiintolevyltä. Lisäksi tiedoston resoluutio taisi olla vain 720p.

Sonyn aktiivisuljinlasit muistuttavat etäisesti Xpandin muovisankaisia laseja, jollaisia käytetään Finnkinon 3D-teattereissa. Sankojen pituutta pystyi muuttamaan, samoin kuin nenätyynyjen asentoa. Laseissa oli myös on/off-nappula, vaikka lasit osaavat sammuttaa itsensä hetken toimettomuuden jälkeen. Virtaa nestekidesulkimille antaa vaihdettava paristo, josta riittää hönkää n. 100 tunniksi. Linssit olivat jonkin verran pienemmän kuin Xpandin laseissa. Aktiivilasit asettuivat laakista varsin mukavasti omien silmälasieni päälle, eivätkä tuntuneet painavan silmälasejani juuri lainkaan.

Demovideo ei sisältänyt lainkaan materiaalia elokuvista. Sen sijaan tarjolla oli kuvaa sukeltavasta jääkarhusta, eläintarhan asukeista, jalkapallo-ottelusta sekä PS3:n peleistä WipEout, Super Stardust HD ja MotorStorm. Kuvanlaatu ja 3D-vaikutelma olivat molemmat parempia kuin uskalsin alunperin odottaa. Nopeassakin liikkeessä kuva pysyi yllättävän hyvin kasassa, joskin olin näkevinäni jonkin verran ruutujen kahdentumista etenkin jalkapallo-ottelun kuvassa. Liikesumeutta ei ollut nimeksikään, vaan kuva pysyi kiitettävän skarppina ja selkeänä.

Futismatsin perinteinen “puoli kenttää yläviistosta” -kuvakulma näytti lähes 2D:ltä, mutta 3D näytti kyntensä kuvakulman siirtyessä pelaajien tasolle. Etenkin otos rangaistuspotkusta teki vaikutuksen: kamera oli sijoitettu kentälle kohti maalia, joukkueen muiden pelaajien taakse. Syvyysvaikutelma oli suorastaan ällistyttävä.

Parhaan 3D-vaikutelman pysti meni kuitenkin videopeleille. Näytetystä kolmikosta tehokkaimmin 3D:tä hyödynsi MotorStorm, jonka maailma levittyi valtavaksi tasoksi TV:n sisällä. Etäisyyden radalla oleviin esteisiin ja seuraavaan kurviin pystyi arvioimaan aivan eri tavalla 3D:n ansiosta. “Tältähän sen pitääkin näyttää”, kävi mielessäni kerran jos toisenkin.

Elokuvien, etenkin perinteisesti kuvattujen, ongelma on rajallisen syväterävyyden käyttö, jonka avulla ohjaaja pakottaa katsojan silmät fokusoimaan haluttuun syvyyteen. Kuvan vaikuttaessa kolmiulotteiselta katsoja yrittää alitajuisesti fokusoida kohteisiin, jotka sijaitsevat ohjaajan valitseman tason edessä tai takana. Koska kuva on terävä vain syvyysalueen rajatulla osalla, on tuloksena epämiellyttävä tunne ja jopa silmien rasittuminen. Tietokoneilla luoduissa elokuvissa ja videopeleissä on mahdollista käyttää vaikka horisonttiin saakka yltävää syväterävyyttä, jolloin silmä pystyy aina kohdistumaan terävään kohteeseen, olipa sen “etäisyys” katsojasta mikä tahansa. Sama pätee tietyin rajoituksin urheilulähetyksiin, jotka eivät edes yritä tavoitella elokuvamaista syväterävyyttä.

Ohuen syväterävyyden lisäksi elokuvien 3D-katselua haittaa 24 kuvan ruutunopeus, joka riittää juuri ja juuri perinteiselle 2D-kuvalle. Alhaisen ruutunopeuden ongelmat nopeassa sivuliikkeessä tulevat korostumaan 3D-kuvalla, vaikka 3D-televisiot monistavatkin ruutuja niin, että kummallekin silmälle esitetään 60 kuvaa sekunnissa. 3D jos mikä kaipaa aidosti toimivaa interpolointia, mutta sitä ei taideta ensimmäisen sukupolven 3D-televisioissa nähdä. Tästä ensikosketuksesta jäikin vahvasti sellainen fiilis, että 3D tulee kotioloissa palvelemaan parhaiten pelaajia ja penkkiurheilijoita.

[Show as slideshow]

Except that it’s nigh on impossible to enjoy the experience. Regardless of how good your internet connection is, co-op campaign throws you out of EA’s server every 10-15 minutes – totally at random. After that happens, you need to restart the co-op campaign, select your character and difficulty level, re-invite your buddy and start again from previous checkpoint. You lose all progress, all money and all weapons modifications you did before the disconnect. At the end of our first co-op session I told my friend I refuse to touch this piece of crap game until EA releases a patch which fixes the disconnection issue.

Oh, and while I’m at it, why on earth do we need to stay in constant connection to EA’s servers while playing the co-op campaign? Two players against an army of NPCs, you know? Why the need for anything but peer-to-peer connection, huh?

Anyhoo, EA released a patch for the game a few days ago. I downloaded the patch earlier today in anticipation for our 9 o’clock session. And off we went! Neither of us could remember what controller button did what, but a few minutes of experimentation soon sorted that out. The mission ahead was pretty tough, we effed up a couple of times and had to restart from previous checkpoint, you know the drill. Eventually we reached a point where we had cleared the immediate area of enemies and were planning our next move.

And suddenly… *KA-DONNGGG!!* “You have been disconnected from EA’s server.”

EA, what the fuck? Honestly, what the fuck? EA, surely you realise that the co-op campaign happens to be the reason why people bought this game? With that in mind, shouldn’t you, umm, you know, maybe have had a couple of guys playtest the co-op campaign in PlayStation Network before releasing the code for replication? Don’t say you did, because I know that’s a blatant lie. Check out your own forums and you’ll find umpteen players complaining about this issue. If you had tested co-op in PSN, you would have noticed the problem within ONE hour!

Or maybe you knew? Maybe you thought, “Hell, we need to make our Q1 figures look good for the shareholders so we’d better put this puppy out there! Yeah, co-op players disconnect from our servers all the time which kinda completely ruins the game, but we can fix it later by putting out a patch. Right? Right. Now let’s make some money – and fuck those gamers!”

No, Electronic Arts. No. Fuck you.

In brief: Well-produced electronic rock/pop from Italy, obviously influenced by DepMode

I don’t remember exactly where and how I first bumped into Babylonia. I probably heard their rather fantastic single “(If U Want) My Love” which spurred me into blind-buying their first album “Later Tonight v2.0″ from a German online retailer. I enjoyed the album immensely, especially “A Spreading Infection”, one of the v2.0′s extra tracks which was noticeably harder-hitting than the rest of the rather poppy, at times bordering on cheesy, album. In fact, it made such an impression on me that I had to contact the band.

To my surprise, I got a reply. It was from Massimo ‘Max’ Giunta, band’s singer/songwriter/producer, who told me “A Spreading Infection” is a sign of things to come; their next album would be “harder” in style. At the time I welcomed the news.

Some years passed, during which I gently ribbed Max a few times about the album’s slow progression. Now, four years after “Later Tonight”, Babylonia has finally released their second album, “Motel La Solitude”.

Firstly, a word of warning to Babylonia fans: “Motel La Solitude” is almost nothing like the first album. Babylonia has matured considerably in many ways. The production is slicker and more sophisticated, lyrics more polished and grammatically more correct (if pop lyrics can be expected to adhere to grammar) and Max’s vocals show a level of nuance and emotion I wasn’t expecting.

Max’s voice really deserves a paragraph of its own. He’s got one of those voices that comes out sounding completely effortless and natural; hearing him sing gives the impression that he must’ve recorded all his vocals in only one or two takes – no more was needed to achieve perfection. His range is pretty good as well; for best demonstration check out track #4, “Beautiful Losers”. It has a few very Erasure-ish bridges where Max’s glissando channels Andy Bell rather remarkably. The vocals also contain numerous examples of rather brilliant emoting, ranging from pain and anguish to joy. There are a couple of instances where the emotion comes across maybe a bit too strongly for some, but to me it’s all a very welcome change from the dry and impersonal style so common in mainstream pop music.

While Babylonia has matured, the change is not all good. I make no bones about being whole-heartedly into electronic music and having a very refined (“limited”, “narrow” and “prejudiced”, say others) taste in music. I abhor the sound of mostly unprocessed acoustic drums and especially the thrice-damned distorted guitar, screeching away like a tortured pussycat from hell.

Bear with me here for a moment.

You see, Babylonia are fans of Depeche Mode. Like so many artists around the world, they fell in love with electronic music during DM’s Golden Era; the time when DM used electronics as a tool, instead of a gimmick or an empty promise to lure their disillusioned fans back into the fold. As so often happens, the artist begins his/her/their career by emulating Depeche Mode and throughout the years they slowly find their own voice and sound.

Babylonia has a sound of their own, certainly, but they are still following their idols’ musical footsteps by embracing their inner rockstars and bringing a variety of rock elements to the foreground. It might be they are not doing this intentionally but subconsciously. The result, whatever the motivation, is the same.

There’s a reason I classified this album’s genre as “Electronic pop/rock” instead of “Electronic pop” or “Synthpop”. Some tracks are rife with traditional rock’n'roll elements dominating the soundscape, only momentarily taking a backseat to give synths some room to breathe. I’m not saying there aren’t plenty of warm pads, arpeggios and synthlines to enjoy on this album – there certainly are. But Babylonia’s new harder, rockier sound is treading a thin line between electronic music with guitars and rock music with synths. For the most part they pull it off successfully.

Putting my complaints about guitars etc. aside for a moment, I actually liked the album quite a lot. It’s a more cohesive whole than the first album, the quality of song writing is better on average and it’s obvious Babylonia has invested a lot of time in the production and mixing of the album, polishing it to sonical perfection. There’s no shortage of nice chord changes, cool vocal arrangements, strong rhythms or impressive synth sounds here either.

But, like all albums, this one has its hits and misses. It appears to suffer from a lack of obvious hit singles, ones that grab you right away and refuse to let go. There are times when production and arrangement go over the top and choke the life out of an otherwise fine refrain. And, let’s face it, a couple of tracks are swinging a set of hooks so blunt you’ll be forgiven for missing the refrain entirely.

I’ll leave you with some random thoughts written down while listening to the album.

01. A Feeling without a Feeling: Nice intro, followed by a rather basic electro rock beat. Hard to get a proper impression of the whole, structure feels messy. Chorus doesn’t grab me. Not the best possible track to open an album with.

02. The Corner: Starts off with a very DM-ish guitar arrangement. Heavy bass kick and oh yeah, here comes the distorted guitar. A rumbling monster of a track, with Kraftwerkian snaps and three-note arpeggios thrown in. Moody verse opens up to a brighter refrain which falls a bit flat.

03. By My Side: First single from the album and a good choice for a single release. Has the catchiest chorus by far. Very sing-along refrain gets a nice lift from the preceding bridge. One of the best tracks of the album, easily.

04. Beautiful Losers: Nice intro with some synths in the background with distinct vocals on top. Striking difference in tone between parts, like they’re from two totally separate songs. Did I miss the chorus? … Is that Andy Bell?

05. Better Days: More Andy Bell! Very smooth and poppy mid-tempo track that sounds like it could’ve been done by Erasure.

06. Ethereal Connection: Personal Jesus! Oh come on, it’s even got the tickity-tick percussion. It’s not a rip-off really, more of a loving tip of the hat to PJ. This one flows smoothly and switches over to basic 4/4 rhythm for some sections.

07. Myself Into Myself: Ooh, a lovely little 8-note synth melody between vocal bits, this brings back fond memories. Remember when DM used to have distinctive synth melodies, themes, in their songs, like the one in Strangelove? What’s happened to those? Anyway, this could have been a single but I fear the refrain is not strong enough.

08. Requiem For Me: Mid-tempo, ballad-y verses, chorus gets an injection of energy, plenty of nice percussion in the background. Quite a beautiful track, in fact.

09. Soundtrack for an End: Wow, starts with a soundscape that brings to mind Some Great Reward, all echoing with a metallic harpsichord on top. Nice vocal choruses and arpeggios in the background, beautifully warm and low-key refrain. Lovely vocal production throughout.

10. Enough is Enough: Piano-backed ballad, this album’s “Somebody”.

11. Love Not For Me: Starts with a build-up of strings, followed by a rather heavy drum beat, filled out with synths bleeping and blooping. Verse has familiar-sounding synths drifting in and out, it’s all very SOFAD/Ultra, somber and serious. Very nice bridge turns out to be part of the refrain which goes nowhere but sounds very lush doing that.

12. Camera con Vista: Instrumental filler.

13. Waiting for a Sun: Another ballad. Not my cup of tea.

14. Runner in the Night: Long intro exploding into an uptempo banger with a strong 4/4 beat. Aggressive bassline pours more fuel on the fire. Those damn guitars are back with a vengeance. Long stretches of instrumental idling. Hang on, is there really only one verse, followed by several repeats of the refrain?

—

Songs:
Production/mixing/audio quality:

Release date: January 2010
Genre: Electronic pop/rock
Label: Halidon
Review source: CD 16-bit/44kHz

Links: Official Babylonia website
Links: MySpace