Katsoin juuri äsken Joss Whedonin kirjoittaman ja ohjaaman Serenityn. Kyseessä on hieman länkkärimäisiä ja jopa steampunk-henkisiä aineksia sisältävä tieteisseikkailu, joka jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Whedonin luoma Firefly-tv-sarja päättyi.
Serenityn arvostamiseksi Firelyn katsominen ja diggaaminen on käytännössä pakollista. Ja voi luoja, myös sen arvoista. Whedon saattaa olla ~1000 kertaa parempi kirjoittaja kuin ohjaaja, mutta Serenity palkitsi ja lunasti siihen asettamani – kieltämättä hullunkurisen kovat – ennakko-odotukset. Toki elokuvassa oli ongelmansa: Whedon ei tunnu näkevän elokuvaa kokonaisuutena, eikä osaa rytmittää tarinaansa jouhevaksi. Sen sijaan että tarinan tunnelataus ajelisi ylös-alas rauhallisen siniaallon tapaan, Serenity antaa sielulle kyytiä kuin liian monta tölkkiä energiajuomaa nauttinut villihevonen. Jonka hanurissa on “Wrath of God” -asentoon juuttunut sähköpiiska. Tarinan kuljetusta voisi luonnehtia sanalla hengästyttävä, mutta sanan jossain muussa kuin positiivisessa merkityksessä.
Yksi Whedonin tunnusomaisimpia piirteitä on miekkosen lahja luoda säkenöivän näppärää dialogia ja karismaattisia hahmoja. Serenityssä riittää molempia vaikka säkilliseen Jerry Shlockheimerin tuottamia kassamagneetteja. Hersyvät one-linerit irroittivat minusta kymmenkunta sydämellistä röhönaurua, ja mahtuipa leffaan useampikin kohtaus, joita tervehdin riemunkiljahduksin ja kuvitteellisen nyrkkeilysäkin kurittamisella.
Serenityn piti tulla Suomessa teatterikierrokselle (ensi-ilta oli suunnitteilla muistaakseni joulukuun alkuun), mutta jakelijan sivuilla ei ole enää elokuvasta mitään mainintaa. Todella sääli, sillä tv-alkuperästään huolimatta Serenity pitäisi nähdä nimenomaan isolla kankaalla. Budjettirajoituksista johtuen CGI-shotteja ei ole kuin muutama, mutta rahat on käytetty hyvin, todella hyvin. “Vau!”-asteikon piirturi herää henkiin harvoin, piikaten silloin todella korkealla.
Serenity on kevyesti parasta tänä vuonna julkaistua scifiä; kyyneleitä, jännitystä ja naurua – yhtäaikaa.